Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi 2016)
"Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois (...) Sitten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini."
Murakamin kirjassa on kymmenkunta tarinaa, joita kaikkia yhdistää tuo sama teema: Miehiä ilman naisia. Kirjan miehillä on ollut nainen tai naisia mutta ei ole enää. Joku on kuollut, toinen kadonnut, kolmas jäänyt kiinni niin sanotusti rysän päältä. Miehen elämästä on tullut tämän jälkeen puutteellista, yksinäistä ja jotenkin omituista.
Murakamin tyyli on melko lakonista. Kerrotaan tapahtumia ilman turhia maalailuja. On rakkautta mutta on myös syrjähyppyjä, ja kaikkea siltä väliltä. Pahiten käy sinkkumiehelle, jolla on useita naimisissa olevia naisrakastajia. Vaikka elämä voi olla hauskaa useiden naisten kanssa, huonosti käy, jos menee rakastumaan. Ja vielä huonommin käy, jos tuo rakastettu pettää.
Kirjassa kertoja kertoo miesten elämästä hieman kuin nämä eläisivät jonkinlaista varjoelämää. Vaikka miehet rakastavat naisiaan ja miehillä ja naisilla tuntuisi olevan jonkinlainen symbioosi, Murakamin kirjan tarinoissa naiset näyttävät kuitenkin elävän aivan omissa, tuntemattomissa maailmoissaan.
Murakamin tarinoissa miehet mukautuvan osaansa melkeinpä lammasmaisesti. Kukaan ei varsinaisesti katkeroidu tai suutu tai ryhdy riehumaan. Joku tulee ehkä hulluksi ja toinen riutuu ihan konkreettiseksi kuoliaaksi mutta nekin "valinnat" ovat eräällä tavalla tähtiin kirjoitettuja.
Tämä on varsin haikea kirja mutta samalla hyvin nykyaikainen. Miehet ovat jääneet sivuraiteelle, kun naiset ovat päättäneet elämästään ja myös miestensä elämästä. Kun kirja on kuitenkin japanilainen, pohdiskelen, ovatko naiset siellä noin vahvoja kuin Murakami heitä kuvaa. Ja ovatko miehet noin nössöjä ja alistuvia.