Kulttuuri on kärsinyt koronasta, sehän on selvä. Vai onko? Ja mihin verrattuna? Ravintoloihin? Nehän vasta ovatkin kärsineet? Vai ovatko ne valtiovallan erityisessä suojeluksessa? Vai peräti poliitikkojen vihan kohteena? Markus Leikola porautuu kolumnissaan siihen, mitä ravintoloissa ja teattereissa todella on tapahtunut meillä ja muualla.
Pian jo kaksi vuotta on eletty erilaisia poikkeustiloja ja kaikille on tullut selväksi, että pandemia vaikuttaa eri ihmisiin ja ihmisryhmiin eri tavalla.
Eniten se on vaikuttanut niihin, jotka ovat kuolleet sekä heidän läheisiinsä. Toiseksi eniten niihin, jotka ovat kamppailleet hengestään ja selvinneet, sitten ikävillä oireilla selvinneisiin ja vähiten lievästi sairastuneisiin tai sairastumiselta säätelemiseen. Jotta ensin mainittuja olisi mahdollisen vähän, yleisvaarallisten tartuntatautien terveys- ja kuolleisuusvaikutuksia vähentämään on säädetty tartuntatautilaki.
Mutta koska sota, luonnonkatastrofi tai pandemia paitsi poistaa yhteiskunnan jäseniä rivistä pysyvästi tai vähemmäksikin aikaa paljon, kriiseillä on aina vaikutuksia kaikkeen muuhunkin ja viime kädessä kaikkiin. Yhteiskunta pyrkiikin siis terveydenhuollon tehostamisen lisäksi pitämään huolen siitä, että ruokaa, vettä, lämpöä ja sähköä on kaikille saatavana.
Vasta tämän jälkeen tulee kaikki muu, kuten ihmisten oikeus saada tehdä töitä, ehkä jopa yrittää saada tehdä niitä töitä, joita ihmiset itse mieluiten haluaisivat tehdä. Välillä tuntuu, ettei tämä ensisijaisuusjärjestys ole kaikille ihan selkeä.
Yhteiskunnan näkökulmasta esimerkiksi ruuan saamisen takaaminen tarkoittaa sitä, että ruokakaupat sulkeutuvat kaupoista viimeisimpinä. Monessa Euroopan maassa vaatekaupat, kirjakaupat ja muut kaupat ovatkin joutuneet olemaan kiinni, kun kontaktien määrää vähennettiin minimiin.