Jo yli vuoden jatkunut koronakriisi on ravistellut yhteiskunnan kaikkia osa-alueita. On aika kysyä, onko politiikka sen jälkeen enää saman näköistä kuin se oli ennen kriisiä, kirjoittaa Vihreiden puheenjohtaja, sisäministeri Maria Ohisalo.
Vietämme toista vappua peräkkäin näin etänä ja vain lähipiirin tai oman perheen kesken. Harva meistä olisi uskonut vuosi sitten, että koronakriisi kestää näin kauan. Onneksi huominen alkaa näyttää jo valoisammalta.
Samalla olen pohtinut paljon sitä, miten politiikkaa Suomessa tehdään – ja miltä politiikka voisi näyttää tulevaisuudessa.
Kun olin lapsi, politiikka oli sitä, että vakavannäköiset miehet puvuissaan kertoivat välttämättömistä ja kovista taloustoimista. Tänä päivänä vallan kasvot ovat moninaisemmat, mutta onko ajattelumme muuttunut niin paljon kuin sen pitäisi?
Sen sijaan, että huomiomme olisi vain valtiontalouden menokehyksessä ja velkakellossa, onko se tarpeeksi ekologisessa velassa? Onko poliittinen päätöksentekomme rakennettu niin, että se parhaalla mahdollisella tavalla luo hyvinvointia myös heille, jotka eivät ole vielä syntyneetkään?
Entä ymmärrämmekö me tarpeeksi hyvin sen, mikä on elinkeinopolitiikan kovaa ydintä? Kun tehdas suljetaan, on se etusivun uutinen. Sen on syytä ollakin, onhan kyse usein satojen ihmisten elinkeinosta. Mutta osaammeko me suhtautua yhtä suurella vakavuudella kulttuuri- ja taidealan työpaikkoihin? Harva ehkä hahmottaa sitä, että tapahtumateollisuuden liikevaihto on yli kaksi miljardia euroa ja ala työllistää paitsi 20 000 työntekijää, myös 175 000 tilapäistä työntekijää.
Mielenterveyden ongelmat ymmärretään usein yksilöiden asiaksi. Mutta entä jos ajattelisimmekin niitä yhteiskunnallisena kysymyksenä? Mielenterveyden sairaudet ovat yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiselle. Niiden hoitaminen ei ole pelkästään yksilöiden asia, vaan mittava työllisyystoimi ja investointi tulevaisuuteen.