Maalailevan kynän ja pistävän sanan Olavi Paavolainen

Tänä syksynä ei voi olla törmäämättä Olavi Paavolaiseen. On väitöskirjaa hänen Neuvostoliiton-matkastaan 1939, löytyi jatkosodan aikana sensuroitu elokuvakäsikirjoitus Bengtsärin majakan taistelusta. Paavolaiseen viitataan jopa Suomen 1970-lukua ja Hurriganesia käsittelevässä opuksessa (kulttuurihistorian väitöskirjaan pohjautuva).

Panu Rajalan lennokkaan Paavolais-elämäkerran lisäksi yleisen kirjallisuustieteen professori H.K. Riikonen on Paavolaisen parissa. ”Nukun vasta aamuyöstä” on sekin elämäkerta, mutta kirjallinen sellainen. Hän kertoo Paavolaisesta kirjailijana, kriitikkona, esteetikkona – ”toimijana aikansa kirjallisessa kontekstissa ja osana sitä”.

Kohteensa lisäksi Riikonen avaa ajankuvaa ja henkeä, ja pohjustaa kulttuurihistoriallisesti ilmiöitä ja suuntauksia, esimerkiksi modernismia (ja moderniteettia), jota Paavolainen edusti. Paavolaista lukeneille kirja on herkkupala. Riikonen osaa taiten liittää Paavolaisen tekstit ja kirjallisen roolin aikaan. Tuo ”loistavaksi Apolloksikin” kutsuttu moniottelija ei maistu pölylle. Mutta toki on niin, että kolmannenvaltakunnanvieraat ja synkätyksinpuhelut on hyvä tuntea.

Jatkosodan tapahtumiin sijoittuvaa ei-vain-päiväkirjamaista Synkkää yksinpuhelua Riikonen pitää Paavolaisen pääteoksena. Kirja puhuttaa yhä. Oliko se väärennös, jälkiviisastelua, aikaansa edellä?

Riikonen katsoo, että Paavolainen ei syyllistynyt varsinaiseen jälkiviisauteen tai liian suureen alkuperäismateriaalin muokkaamiseen. Hän muistuttaa, ettei ole tavatonta editoida ja muokata tekstiä lukukelpoiseksi. Jo ilmestyessään kirja oli sivuiltaan melkoinen vonkale. ”Synkkä” on myös taideteos, Riikonen muistuttaa. Aunuksen koloristinen kuvaus on tyylilajissaan valioluokkaa Suomessa.

Ilmestyttyään 1946 Synkkä yksinpuhelu teilattiin. Taustalla oli muutakin kuin kirjallista näkemystä. Oli niin aatteellisia erimielisyyksiä kuin henkilökohtaisten kalavelkojen maksuja (Paavolainen itse heilutteli verbaaliflorettiaan usein tuskallisin pistoin. Esimerkiksi Haanpää sai Kenttä ja kasarmistaan sanallisen simputuksen nuorelta ja itsevarmalta Paavolaiselta.)

Kirjallisuuskritiikki oli tuohonkin aikaan armotonta. Arvostelu saattoi viedä kirjailijan läpi kivimurskaamon niin, etteivät kaikki siitä enää toenneet kynään tarttumaan. Millaista olisi ollutkaan kirjallisuus- ja taidekeskustelu, jos sosiaalinen media olisi ollut olemassa jo tuolloin??

Paavolainen ei vetäytynyt kuoreensa ja vaiennut täysin, vaikka Synkän yksinpuhelun arvostelu osui syvälle. Hän vaikutti Yleisradion radioteatterin päällikkönä, ja vaikka omaa tekstiä ei enää syntynyt, hän mm. oli toimittamassa kirjoja. Hehku oli kuitenkin hiipumassa.

Mikä oli lopulta Paavolaisen maailmankuva? Vasemmistolainen, liberaali, natsiestetiikan lumoama, opportunisti? Paavolaisen persoonaan liittyvää kiinnostusta ja viehätystä pitää osaltaan yllä hänen lokeroimattomuutensa. ”Paavolainen on osittain myös eräänlainen Proteus-hahmo, josta on ollut vaikea saada otetta. Mutta ryhtyminen hänen kanssaan painimaan on aina haasteellinen tehtävä, vaikka lopullista voittoa ei kaiketi voikaan saada.”

Jos vielä jäi nälkä, kulttuurijulkaisu Parnasson numerossa 5/2014 herrat Rajala ja Riikonen keskustelevat Paavolaisesta.

Ja kuka voisi olla aikanamme Paavolais-hahmo? Olisiko se mahdollista ja tarvittaisiinko sellaista? Löytyisikö hän/heitä kulttuurin kentältä, liike-elämästä, uusien luovien alojen risteyksistä, luonnontieteistä?

Riikonen on löytänyt myös lisäaineksia nk. pakkoruotsi-keskusteluun. Hän mainitsee, että Paavolaisen ja tiedenaisen, kulttuurivaikuttajan Elsa Enäjärven eurooppalaista modernia kulttuuria välittävät teokset 1920-luvulla olivat eturivin suomenkielisiä teoksia.

Englanniksi väitöskirjansa kirjoittanut Enäjärvi vaati englanninkielen aseman vahvistamista, sen tuli olla ensimmäinen vieras kieli koulussa ruotsin sijaan. Myös tuon ajan Tulenkantajat-julkaisu, joka ei todellakaan ollut patavanhoillisten nationalistien painotuote, liputti englannin puolesta: ruotsi ei riitä kansainvälisillä kentillä, ja englannin opetus perustuu järkevyyteen, ei ruotsinkielen vastaiseen kansallismielisyyteen.

Janne Hopsu

Arvostelija on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa