Kirja-arvio: Pispalasta hyvän kirjallisuuden piiskaksi

Talvi- ja jatkosotien jälkeen suomalaisessa kulttuurissa törmäsivät yhteen pölyttynyt porvarillisuus ja modernismi. Jälkimmäinen voitti, onneksi kulttuurille ja Suomelle. Ja onneksi molemmille, emme jämähtäneet modernismiinkaan.

Parhaimmin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimiehenä ja kirjallisuuskriitikkona tunnetuksi tullut Pekka Tarkka (s. 1934) koki, näki ja teki nuo kulttuurin kuohuvat vuosikymmenet läsnä ollen, seuraten, mukaan heittäytyen ja kirjoittaen.

Tarkka pitää itseään onnen pekkana, sillä sotien jälkeinen elämä Euroopassa on kuitenkin ollut rauhan ja kasvaneen hyvinvoinnin aikaa.

Papin poika Pispalasta, pasifistivänrikki, jäsenkirjademari 1980-luvun alkuun asti, kulttuuria ja elävää sivistystä vaaliva liberaali. Toimittaja, kirjoittaja, tutkija, opettaja. Dogmaattisuutta hylkivä, polkupyöräilevä humanisti.

Sosiologian opinnot ja yhteiskunta

Tarkalle ei riittänyt pelkkä kirjallisuus. Kirjallisuus oli osa yhteiskuntaa. Niinpä opiskelijana hän muun muassa istui sosiologiprofessori Erik Allardtin opissa.

Objektiivisuus, dokumentointi, kyllä, mutta: ”Kokonaisuutta muovaa ennen muuta fiktiivinen kuva sisäisestä yksityisyydestä, siitä mitä tekijä toivoo ja uskoo olleensa.” Tyylillisesti kirja on nautinto lukea.

Riittävän rehellisen kuvan Tarkka jättää itsestään ihmisenä ja ammattilaisena. Inhimillisyyden nimissä, kukaan ei voi olla täysin objektiivinen ja rehellinen suhteessa itseensä, riittävästi itseäänkin haastava ja peliin laittava ote riittää. Katkeralta hän ei kuulosta, on saanut elää onnenpekan aikoina.

Tarkka ei liiemmälti harrasta itsekehua, ja hän antaa muidenkin sivallusten tulla esiin. Ihmisiä – heitä on paljon, kulttuurin saralla keskeisiä nimiä – hän kehuu ja kritisoi, antaa teräviä lyhyitä persoonaluonnehdintoja ja pidempiä, syvempää luotaavia henkilökuvia.

Uudesta Suomesta Hesariin

Mutta ei henkilöitä ilman aatteita.

Nuoren Tarkan savusti ulos Helsingin Sanomista itsevaltainen kulttuurikonservatiivi Toini Havu 1960-luvun alussa. Tarkka siirtyi suomalaisessa kulttuurikentässä keskeiseen Uuteen Suomeen.

Usari alkoi kuitenkin menettää rooliaan, siitä oli tulossa konservatiivisen kokoomuksen äänitorvi. Hesarin toimitus Ludviginkadulla houkutteli Tarkkaa takaisin.

Aatos Erkko halusi päivittää lehteä uuteen aikaan monin tavoin. Vuosien mittaan Tarkka oli rakentamassa sen kulttuuriosastosta jämäkämpää ja modernimpaa, mallia hän halusi Ruotsista. Aivan helppoa se ei ollut, kun oli paljon omaa väkeä ja oman arvonsa tuntevia avustajia.

Muistelmissa kirjasodat soditaan, kotijuhlissa lauletaan ja soitetaan. Kustannustalojen arjet ja juhlat koetaan. Ollaan Lahden Mukkulassa idän ja lännen kirjailijoiden keskellä, mikä laittaa Tarkan pohtimaan, onko hän itsekin suomettunut.

Tarkan laaja kulttuuriverkosto

Konsulttikielellä, Tarkan kontaktiverkosto oli laaja ja elävä. Nimilista on kulttuurin kukakukinon: Saarikoski ja Klinge, E. Tawaststjerna, Eino Repo, Reenpäät, Kai Laitinen, Haavikko, Hannu Salama, melkein itsemurhan junassa tehnyt Marko Tapio. Ja Joel Lehtonen Tarkan tutkimuskohteena.

Miehiä suurin osa, koska miehinenhän kulttuuri tuolloin oli, vaikka niin Toini Havu, Annamari Sarajas kuin Ritva Haavikko ja Tarkan puolisot ovat itsenäisinä toimijoina esillä.

Kansankunnan napa presidentti Kekkonen kyllä myös on mukana, mutta ei ylenpalttisen läsnä.

Tarkan kannattama modernismi ja raikkaampi 60-lukulaisuus jäi 1970-lukulaisuuden alle. Jos olivat Toini Havu ja V.A. Koskenniemi konservatiivimuumioita, stalinistit pukeutuivat ideologisen ja ihmisyyden yksiulotteisuuden, marxilais-leninismin, pakkopaitaan.

Tätä vastaan Tarkka lähti taistelemaan. Hyvä että lähti. Totalitaristinen kielenkäyttö ja ajattelu liimautui tiukasti nuoriin mieliin kuin kieli jäiseen rautaan. Siitä irtautuminen tekee kipeää.

Teoria stalinistiksi ajautumisesta

Stallareihin liittyi moni aikansa terävä pää. Miksi?

Tarkan teorian mukaan modernisoituva yhteiskunta katkoi vanhoja yhteisöllisiä siteitä ja antoi yksilöllistä vapautta. Tämä vapaus toi orpouden tunnetta, vapaus kävi raskaaksi kantaa. Se säikäytti ”etsimään turvaa joukosta”, ja moni kiiruhti ”hehkuvin rinnoin auktoriteettien ikeeseen”.

Tarkka sai tuta tämän Hesarissakin. Pomona oleminen ei ollut helppoa, vaikka hänen leirinsä oli hyvän kirjallisuuden leiri.

Yllä mainittu auktoriteettijano ja ehdottomuus on muuten siirtynyt tämän päivän politiikassa oikealle äärilaidalle.

Tarkka päättää muistelmansa vuoteen 1989. Helsingin Sanomat täytti sata vuotta, ja uusi teknologia jo nosti päätään. Se oli pian sysäävä syrjään painomusteen tahrimaa ja kirjallista, gutenbergilaista kulttuuria. Tarkkalainen aikakausi päättyi.

Lukijan saatava hyvää kirjallisuutta

Toimittajana hän katsoi, että hyvä kirjallisuus on lukijalle tärkeää. Teoskritiikki saattoi olla purevaa, ja olikin tarvittaessa, mutta lukijan oikeus oli saada lukea tasokasta kirjallisuutta. Tämän määrittelemisessä Tarkalla tietysti oli valtaa.

Tarkan kulttuurivuosikymmenet olivat kirjojen ja taiteen intensiivistä, debatoivaa ja poliittisesti intohimoista kulta-aikaa. Kulttuurilla oli keskeinen rooli ja merkitys suomalaisille ja valtiollisesti.

Tämän hän kertoo taiten, ja kirjoittaa muistelmiensa sivuilla myös oman elämänsä mansikkapaikoista, Tampereen ja Helsingin kodeistaan, ystävyyksistään ja useista avioliitoistaan ja suhteistaan. Tarkasti havainnoiva ja rikas ajankuva.