Pekka Tarkka: Onnen pekka. Otava. 575 s. 2018
Talvi- ja jatkosotien jälkeen suomalaisessa kulttuurissa törmäsivät yhteen pölyttynyt porvarillisuus ja modernismi. Jälkimmäinen voitti, onneksi kulttuurille ja Suomelle. Ja onneksi molemmille, emme jämähtäneet modernismiinkaan.
Parhaimmin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimiehenä ja kirjallisuuskriitikkona tunnetuksi tullut Pekka Tarkka (s. 1934) koki, näki ja teki nuo kulttuurin kuohuvat vuosikymmenet läsnä ollen, seuraten, mukaan heittäytyen ja kirjoittaen.
Tarkka pitää itseään onnen pekkana, sillä sotien jälkeinen elämä Euroopassa on kuitenkin ollut rauhan ja kasvaneen hyvinvoinnin aikaa.
Papin poika Pispalasta, pasifistivänrikki, jäsenkirjademari 1980-luvun alkuun asti, kulttuuria ja elävää sivistystä vaaliva liberaali. Toimittaja, kirjoittaja, tutkija, opettaja. Dogmaattisuutta hylkivä, polkupyöräilevä humanisti.
Sosiologian opinnot ja yhteiskunta
Tarkalle ei riittänyt pelkkä kirjallisuus. Kirjallisuus oli osa yhteiskuntaa. Niinpä opiskelijana hän muun muassa istui sosiologiprofessori Erik Allardtin opissa.
Objektiivisuus, dokumentointi, kyllä, mutta: ”Kokonaisuutta muovaa ennen muuta fiktiivinen kuva sisäisestä yksityisyydestä, siitä mitä tekijä toivoo ja uskoo olleensa.” Tyylillisesti kirja on nautinto lukea.
Riittävän rehellisen kuvan Tarkka jättää itsestään ihmisenä ja ammattilaisena. Inhimillisyyden nimissä, kukaan ei voi olla täysin objektiivinen ja rehellinen suhteessa itseensä, riittävästi itseäänkin haastava ja peliin laittava ote riittää. Katkeralta hän ei kuulosta, on saanut elää onnenpekan aikoina.