Mainos

Kirja-arvio: Matti Klingen päiväkirjasarja täydentyy 20. osallaan – Reunahuomatuksia Suomi100-juhlavuodesta

Matti Klinge: Niin siinä kävi (Siltala 2018)

”Kirjailijan, myös ja ehkä etenkin ”tietokirjailijan”, täytyy muistuttaa olemassaolostaan uusilla niteillä ja pitää niiden kautta vanhempiakin elossa”, kirjoittaa professori Matti Klinge tuoreessa vuosipäiväkirjassaan.

Toden totta, Klinge ainakin muistuttaa itsestään säännöllisin väliajoin. Julkisten päiväkirjojen lisäksi häneltä on ilmestynyt viime vuosina myös muistelmasarjan osia, viimeisimpänä tänä syksynä julkaistu Euroopan murros, Kross ja Proust (Siltala 2018). Aktiivinen Klinge on edelleen myös historiakäsityksiä oivaltavasti huomioivissa lehtikirjoituksissaan.

Silloin kun ne pääsevät julkaistuksi, kuten päiväkirjasta ilmenee.

C'en est fait – Niin siinä kävi!

Niin siinä kävi (Siltala 2018) on mittavaksi paisuneen päiväkirjasarjan 20. osa, joka kattaa päiväkirjamerkinnät vuosilta 2017-2018. Sarjan ensimmäinen osa Fin de Siècle ilmestyi vuonna 1999 ja sen jälkeen kirjoja on julkaistu joka syksy. Klingen päiväkirjasarja on poikkeuksellinen laajuudessaan. Suomessa päiväkirjaperinnettä ovat pitäneet yllä esimerkiksi Klingen opiskelutoveri Pentti Saarikoski, jonka päiväkirjoja julkaistiin tosin vasta tekijän kuoleman jälkeen.

”Tietenkin myös tämä vuosipäiväkirjojeni sarja on ollut pyrkimystä kertoa näkemyksistäni ja niiden taustoista, selittää niitä.”

Klingen päiväkirjat eivät ole luonteeltaan henkilökohtaisia (ranskan journal intime) vaan ulkoisiin tapahtumiin keskittyviä (journal externe). Henkilön oma persoona ja elämä jää näin väistämättä sivuosaan. Enemmän Klingestä itsestään saakin irti hänen muistelmasarjastaan. Toisenlaista kuvaa tarjoilee myös Pekka Tarkan tuore muistelmateos Onnen Pekka (Otava 2018), jossa Kligen purjehdustaidot ja kirjoittajan aines punnitaan.

Suomessa julkaistavien sanomalehtien ja Klingen välinen kitka tuntuu olevan sitkeää sorttia. Toimittajien taustatiedot ja kielitaito – tai pikemmin niiden puute – on kestoaihe Klingen kirjoituksissa. Muun muassa päivälehtien tapa kertoa Suomen historiasta saavat tuoreessa päiväkirjassa kyytiä.

Nälkävuosista Suomi-juhlintaan

Yksi tärkeä teema uusimmassa päiväkirjassa on Suomen valmistautuminen itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaan. Klinge pitää ylipäätään vuosien 1917 ja 1918 muistelemista pinnallisena, ilman että ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta olisi nostettu tarpeeksi esiin. Myös näkökulmat ovat jääneet vähiin: Tampereen ja Helsingin tapahtumat ovat nousseet keskiöön.

Klinge jaksaa muistuttaa historiallisesta sidoksestamme Venäjään. Autonominen Suomi saattoi kasvaa ja voimistua Venäjä-Neuvostoliiton tavoitteiden pysyessä ennallaan Suomen suhteen. Suomi nähtiin ennen kaikkea Pietarin suoja-alueena. Venäjän puolustusluonteisesta politiikasta puhui jo J. K. Paasikivi päiväkirjoissaan. Klingen mukaan kenelläkään muulla ei Suomessa ollut yhtä syvällistä maailmantuntemusta kuin marsalkka Mannerheimilla (1867-1951). Sotavuosina tuota tietämystä todella tarvittiin.

Vuoden 1867 nälkävuoden käsittelyssä Klingeä kismittää, että lehdessä kriisin pahenemisesta syyllistetään virkakunnan toimettomuutta, kun kysymyksessä oli ilmasto, epidemiat ja huono viljasato laajemminkin. ”Ja kaikkein ratkaisevinta oli –” kertoo Klinge, ”--jakelu, distribuutio.” Esimerkiksi Itämeren jäädyttyä varhain jäi 16 000 säkkiä viljaa saapumatta ajoissa nälkää kärsivään Suomeen.

Digitalisaation ja uuden tekniikan edessä

Hieman erilaisille urille kirjoittaja haarautuu punnitessaan graffitien taiteellista arvoa ja aina yhtä pinnalla olevaa digitalisaatiota.

”Digitalisointi on menetelmä (kursiivi tekijän) – olisi syytä kysyä sisällöstä!” Digitalisaatio-innostuksessa on menty turhan pitkälle, Klinge ihmettelee keille digi-aineistot ovat ylipäätään suunnatut, ”– kun ketään ei kiinnosta niiden todellinen käyttö”. Tätä sopii pohtia, varsinkin kun koulujen tuloksetkaan digilaitteistojen käytöstä eivät ole vastanneet ihan odotuksia.

Alexander Stubb on hehkuttanut Klingen päiväkirjoja Twitterissä kansallisaarteiksi. Sosiaalisista medioista ja sähköisistä viestimistä Klinge ei kuitenkaan perusta. Päiväkirjatekstit ilmestyvät edelleen kansien välissä, pelkkä ajatus niiden viemisestä nettiblogeihin olisi varmasti professorille kauhistus. Kaikki uusi tekniikka ei säästä välttämättä aikaa, ei varsinkaan luontoa. ”Ympäristöihmisiä” hän moittii siitä, etteivät nämä sähköautoista innostuessaan muista, että sähköllä käyvän moottorin eteen täytyy uurastaa myös malmikaivoksissa ja terästehtaissa.

 ”Kenen hyvänsä ihmisen intellektuaalinen ja sosiaalinen elämä heijastuu hänen kirjakokoelmaansa: niitä pitäisi siis analysoida.”

Klingen omasta kirjastosta poimitaan esiin klassikoita Topeliuksesta Goetheen, mutta myös päiväkirjojen aikaan tuoreen Finlandia-voittajan Juha Hurmeen Niemi pääsee arvioitavaksi. Niemeä Klinge pitää historiallisesti arvokkaana, vaikka myöntääkin ettei siinä ole jälkeäkään romaanimuodosta, josta se palkintonsa sai. Tanskan kuninkaan henkilääkäri ja sijaishallitsija Struensee (1737-1772) ei ole unohtunut minnekään, vaan kirjoittajalta löytyy niin ikään lisää anekdootteja edellisten päiväkirjanosien jatkoksi.

Onko tämä enää yliopistoni?

Yliopistokaan ei ole kuten ennen. Osallistuessaan Yliopiston (Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna) avajaisiin, ei vuosien 1917 ja 1918 satavuotismuistoja vaalita tilaisuuden puheissa kuin ”puolella lauseella”. ”Onko tämä enää minun yliopistoni?” (Nyt pienellä), kysyy Klinge.

Klinge ei kuitenkaan sorru pelkästään valittamaan, vaan tekee myös teräviä huomioita päivän politiikasta, kuten Iso-Britannian EU-eron unionia mahdollisesti kiinteyttävästä vaikutuksesta. Klinge on aina osannut briljeerata, eikä esimerkiksi pitkiä pätkiä vieraskielisiä tekstilainauksia ole vaivauduttu kääntämään.

Siinä on myös professorin hohto – hänen tekstinsä ovat tavanomaisuudesta kohoavia, mutta paikoin myös pilke silmäkulmassa luettavia sivistäviä pienoisesseitä. Usein nämä esseet ovat alun pitäen puheiksi suunniteltuja pidempiä tekstejä päiväkirjamerkintöjen väleissä. Klinge on aina osannut sitoa aiheensa laajempaan asiayhteyteen, mikä avaa mielenkiintoisia historiallisia linjoja. Moni hänen teoksistaan on käännetty myös muille kielille, etenkin Pohjoismaissa. Kansainvälistä aspektia ei aina tule ajatelleeksi pienen maamme historiaa avatessa.

Fernando Pessoa saa peilaamaan identiteettiä

Klinge kuitenkin myöntää päiväkirjan lopussa viime kevään olleen hermostuttava, olihan hänellä työn alla parikin kirjahanketta. Elokuussa 82 vuotta täyttänyt professori on ehtinyt uurastaa ja kiertää edelleen puhumassa eri tilaisuuksissa. Rentoutuakseen hän kaivaa kirjahyllystään portugalilaisen runoilijan ja prosaistin Fernando Pessoan kootut.

Pessoa kirjoitti useilla pseudonyymeillä ja henkilöiden mukaan vaihtuvilla tyylilajeilla. Teksteillään hän pohti muun muassa identiteettiään. Tämä saa Klingenkin arvioimaan miten vaatteet, iltaeleganssi ja esiintyminen vaikuttavat hänen käsitykseen itsestään. Tämän itsereflektion ja päiväkirjojen parissa viihtyisi mielellään jatkossakin.

ANTTI OJALA

Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.