Lukupiiri: Vampyyri vaeltaa Helsingissä

Nyt tuo eläväkuollut vampyyri vaeltaa Helsingissä, metroasemilla ja Stockan kellon alla pimeyden turvin kalpeine kasvoineen ja androgyynimäisine elkeineen etsien sitä, mikä tukahduttaisi tämän ikuiseen yksinäisyyteen tuomitun olonsa sekä nälänhätänsä kokonaan; kostoa.

Hän maistuu yhtä aikaa sadevedeltä ja merisuolalta.

Hän maistuu myös huvilinnankosteudelta ja pesemättömältä silkiltä. Kieltä vasten metallinen epätoivon ja heikkouden maku, petoksen ja jälleen heikkouden: juon tuota heikkoutta, juon kyllikseni epäonnistumisia, menetyksiä, unettomuutta, hämmennystä, riittämättömyyttä ja petoksia.

Otan hänet. Hän on nyt minun. Osa minua, minun sisälläni.

Lämpimänä, elävänä.

Ei enää kauan, tiedämme sen, mutta vielä.

Nämä hetket. Kuin eläisi. Jälleen.

Nälkä-teoksessa puhuu kertojaääni, jossa yritti sykkiä yhtä lailla kuin Bram Stokerin Draculan (1897) runosuoni, sisään- ja uloshengittää samaa henkeä (pahoittelen popkulttuuriin painottuvaa ilmaisua), kuin harmaa ja syntinen elokuva Sin City (2005), mutta sortuikin olemaan hailakka, hitusen myötähäpeää aiheuttava kopio The Spirit (2008).

Vampyyrin nälästä tuli lukiessa ikään kuin pakkopullaa, jonka kuivat muruset jäivät kurkkuun kiinni köhiessä paikka paikoin niinkin teatraaliselle ulosannille.

On yö. Mutta sitä tihkuu.

Tihkuu.

Ääni kuuluu kaukaa. And I wake up alone. Heikkona kaikuna rapussa. Suljettu ovi vaimentaa, levyltä soi tuskainen ääni.

And I wake up alone.

And I wake up alone.

On yö. Täällä hereillä on joku toinenkin.

Joku yksinäinen.

And I wake up alone.

Nälkä-teoksen miellyttävintä lukukokemusta edustivat katsaukset menneisyyteen, historiaan ja vampyyrin koluamiin kaupunkeihin – Pariisi, Lontoo, Vilna, Berliini – joissa yksinäisyys ja kauhu ovat asuneet ja saastuneet käsikädessä.

Mutta eräs kirjan loppumetreillä esitetty ajatus, tuttu selkäpiissä asuva tunne osui kultasuoneen.

— Tunnetko minut niskaasi vasten, kuinka hengitän, odotan? Tunnetko minun ujuvan ajatuksiisi, näkevän sinut, seuraavan sinua kun mieluiten kulkisit kenenkään näkemättä? Tunnetko minut puistossa, kun pyöräilet lujaa ettei kukaan yllättäisi? Tunnetko minut kun oikaiset torin poikki kohti kauppahallia hämärässä, kun torin myyntikojut ovat kadonneet ja lokit kohta siivonneet tähteet ja itsekin kadonneet? Tunnetko minut kun nouset bussista, illan viimeisestä, ja joudut kävelemään loppumatkan kotiin, kun katu onkin äkkiä tyhjä ja bussin ääni jättää sinut yksin?

Se tunne, että joku seisoo takanasi. Se tunne, että joku katselee sinua, seuraa liikkeitäsi. Se, mikä vaanii meitä pimeässä, on kuin onkin itse pahuus.

Teksti: Katri Koskinen

Kuva: Teos