Lukupiirissä luetaan kiehtovia, keskustelua herättäviä kirjoja! Esittelemme viikoittain lukemisen arvoisen kirjan, jonka voit voittaa omaksesi.
Kirja: Nälkä
Kirjailija: Hannele Mikaela Taivassalo
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Helmiä: 2
Kenelle: Lyyrisen sekä huokailevan tekstin ymmärtäjille, vampyyriromantiikan fanittajille
Kirjailija ja dramaatikko Hannele Mikaela Taivassalon Nälkä on työläs teos, vaikka sen sanat on puettu lyyriseen himon hurmokseen, verhottu kolminkerroin romanttiseen pitsipeittoon. Sen ulosannin virkkausjäljet näkyvät liian lähekkäisinä pisteinä, yhden tai kolmen sanan dramaattisia lauseina, aamun ja yön vaihtelevan läsnäolon kilpatanssina.
Huone. Peitetty suljettu hiljainen. Ja ulkona alkaa päivä.
Pimeys on kuin hengitystä, unennäköä, lepoa. Eikä silti mitään niistä.
Minä en elä.
Nyt on tullut aamu, horros. Mutta ei uni, vaikka makaan tässä niin hiljaa kuin todella olisin kuollut.
Nälkä kertoo vampyyri Jorunn Omakoston loputtomasta tyhjyydentunteesta – nälästä – jota ei tukahduteta terävillä kaulavaltimoon upotetuilla kulmahampailla, ei säälimättömällä verenvuodatuksella, ei viekoittelevilla kohtaamisilla erilaisten ihmiskohtaloiden kanssa. Vampyyri, joka kerran oli 1700-luvulla elänyt räätälin tytär, kantaa sisällään lohdutonta ikävää ja kyltymätöntä verenhimoa erään muukalaisen toimesta, joka aikoinaan keskeytti viimeisen yhteisen illan vapaaherra Von B:n kanssa sanoen nuo kohtalokkaat sanat: ”Minulla on ehdotus.”
Nyt tuo eläväkuollut vampyyri vaeltaa Helsingissä, metroasemilla ja Stockan kellon alla pimeyden turvin kalpeine kasvoineen ja androgyynimäisine elkeineen etsien sitä, mikä tukahduttaisi tämän ikuiseen yksinäisyyteen tuomitun olonsa sekä nälänhätänsä kokonaan; kostoa.
Hän maistuu yhtä aikaa sadevedeltä ja merisuolalta.
Hän maistuu myös huvilinnankosteudelta ja pesemättömältä silkiltä. Kieltä vasten metallinen epätoivon ja heikkouden maku, petoksen ja jälleen heikkouden: juon tuota heikkoutta, juon kyllikseni epäonnistumisia, menetyksiä, unettomuutta, hämmennystä, riittämättömyyttä ja petoksia.
Otan hänet. Hän on nyt minun. Osa minua, minun sisälläni.
Lämpimänä, elävänä.
Ei enää kauan, tiedämme sen, mutta vielä.
Nämä hetket. Kuin eläisi. Jälleen.
Nälkä-teoksessa puhuu kertojaääni, jossa yritti sykkiä yhtä lailla kuin Bram Stokerin Draculan (1897) runosuoni, sisään- ja uloshengittää samaa henkeä (pahoittelen popkulttuuriin painottuvaa ilmaisua), kuin harmaa ja syntinen elokuva Sin City (2005), mutta sortuikin olemaan hailakka, hitusen myötähäpeää aiheuttava kopio The Spirit (2008).
Vampyyrin nälästä tuli lukiessa ikään kuin pakkopullaa, jonka kuivat muruset jäivät kurkkuun kiinni köhiessä paikka paikoin niinkin teatraaliselle ulosannille.
On yö. Mutta sitä tihkuu.
Tihkuu.
Ääni kuuluu kaukaa. And I wake up alone. Heikkona kaikuna rapussa. Suljettu ovi vaimentaa, levyltä soi tuskainen ääni.
And I wake up alone.
And I wake up alone.
On yö. Täällä hereillä on joku toinenkin.
Joku yksinäinen.
And I wake up alone.
Nälkä-teoksen miellyttävintä lukukokemusta edustivat katsaukset menneisyyteen, historiaan ja vampyyrin koluamiin kaupunkeihin – Pariisi, Lontoo, Vilna, Berliini – joissa yksinäisyys ja kauhu ovat asuneet ja saastuneet käsikädessä.
Mutta eräs kirjan loppumetreillä esitetty ajatus, tuttu selkäpiissä asuva tunne osui kultasuoneen.
— Tunnetko minut niskaasi vasten, kuinka hengitän, odotan? Tunnetko minun ujuvan ajatuksiisi, näkevän sinut, seuraavan sinua kun mieluiten kulkisit kenenkään näkemättä? Tunnetko minut puistossa, kun pyöräilet lujaa ettei kukaan yllättäisi? Tunnetko minut kun oikaiset torin poikki kohti kauppahallia hämärässä, kun torin myyntikojut ovat kadonneet ja lokit kohta siivonneet tähteet ja itsekin kadonneet? Tunnetko minut kun nouset bussista, illan viimeisestä, ja joudut kävelemään loppumatkan kotiin, kun katu onkin äkkiä tyhjä ja bussin ääni jättää sinut yksin?
Se tunne, että joku seisoo takanasi. Se tunne, että joku katselee sinua, seuraa liikkeitäsi. Se, mikä vaanii meitä pimeässä, on kuin onkin itse pahuus.
Teksti: Katri Koskinen
Kuva: Teos