Lukupiiri: Millainen tragedia saa hylkäämään oman kotimaan?

Nimi: Tähtikirkas, lumivalkea
Kirjailija: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Helmiä: 3
Kenelle: Melankoliaan viehtyneille ja runollisesta kielestä pitäville

Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärilleen, vuosi vuodelta paksumpaa.

Joel Haahtelan uutuusteos Tähtikirkas, lumivalkea sijoittuu 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun ensimmäiseen puolikkaaseen. Tapahtumapaikkoina ovat Pariisi, Berliini ja Kaukoitä. Tarina etenee muistiinpanojen kautta, jotka on rustannut ihmissuhdemaailmassa suuren tragedian kokenut suomalaismies. Hänen jälkeläisensä löytää nämä muistiinpanot vuonna 2012.

Muistiinpanot kirjoittanut tarinan päähenkilö Leo jättää Suomen taakseen ja päätyy toimittajaksi Pariisiin ja Berliiniin. Kirja kuvaa melko onnistuneesti, miten kotimaassaan suuria vastoinkäymisiä kohdannut ihminen lähtee maailmalle pakoon kokemuksiaan. Asiat kuitenkin vaivaavat niin pitkään, kunnes ne on oikeasti käsitellyt läpi. Päähenkilö tuntuu uppoavan vuosien saatossa yhä syvemmälle suruun.

Surumielinen onkin ensimmäinen sana, jolla kuvailisin Tähtikirkasta, lumivalkeaa. Kirja on kiinnostava sukellus raskasmielisen miehen mieleen, mutta toisaalta teos alkoi tuntua omaan makuuni hiukan liian melodramaattiselta. Silti, ei kai ole tarkoituskaan, että kaikkia kirjojen ja tosielämän ihmisiä pystyisi ymmärtämään. Päähenkilö pohtii myös itse kirjoituksissaan raskasmielisyyden ja ylitunteellisuuden problematiikkaa.

Omasta mielestäni teoksen parasta antia ovat muistikirjaan aina välillä piirtyvät syvällisemmät pohdinnat ja mietinnät. Parhaimmillaan Haahtelan teksti on hyvin kaunista. En minä yksinäisyyttä pelkää, mutta katoamista ehkä; että nukahdan junan kyytiin, enkä herää ajoissa. Matkustajat poistuvat ja minä jään siihen, kukaan ei huomaa. Uudet matkustajat tulevat, mutta jatkan yhä junassa, aavematkustajana. Jatkan kenenkään huomaamatta viikkoja, kuukausia ja vuosia.

Haahtela onnistuu myös melko onnistuneesti saamaan lukijan mukaan Pariisin ja Berliinin tunnelmaan. Kirjan hauskoihin yksityiskohtiin lukeutuu päähenkilön vierailu pariisilaisessa taidegalleriassa, jossa esitellään vielä tuntemattomien ranskalaistaitelijoiden töitä. Leo muun muassa kauhistelee galleriassa ”jonkun Cézannen” maalaamaa teosta ja miettii, ettei ihme, että järkyttävän ruma teos on piilotettu gallerian kauimmaiseen nurkkaan.

Teksti: Emmi Maaranen

Kuva: Otava