Lukupiirissä luetaan kiehtovia, keskustelua herättäviä kirjoja! Esittelemme viikoittain lukemisen arvoisen kirjan, jonka voit voittaa omaksesi.
Kirja: Ihmispedot
Kirjailija: Micael Dahlén
Suomentanut: Tuija Tuomaala
Kustantaja: Atena
Helmiä: 5
Kenelle: Sinulle, joka vietät illat lukien Wikipediasta sarjamurhaajien elämäkertoja
Etsitkö vastausta siihen, miksi joistakin ihmisistä tulee pahoja? Haluatko tietää, miksi yksi selviytyy vaikeista oloista voittajana, mutta toisesta tulee murhaaja? Tahdotko ymmärtää, miksi pahoja asioita tapahtuu?
Tämä kirja ei ole sinulle.
Micael Dahlén vietti vuosia tutkien sarjamurhaajien mielenliikkeitä. Työn tulos, Ihmispedot, esittelee viiden murhaajan tarinan: Issei Sagawa ampui ja söi opiskelijatoverinsa, Dorothea Puente nitisti järjestelmällisesti hoiviinsa asettuneita puolustuskyvyttömiä ihmisiä. Miksi? Ei syytä.
Peter Lundin murhasi oman äitinsä. Wayne Lo olisi voinut olla ensimmäinen superkuuluisa kouluampuja, jos Internet olisi ollut voimissaan hänen hirmutekonsa aikana. Lopussa päästään tapaamaan ”kaikkien murhaajien kuningas”, Charles Manson, joka ei itse tappanut ketään, mutta päätyi silti telkien taakse loppuelämäkseen.
Kaikilla murhaajilla on jotakin yhteistä: vellovat, fanaattiset fanijoukot, joiden jatkoksi Dahlén huomaamattaan liittyy. Mansonista tulee pakkomielle: professorin on pakko tavata hänet, vaikka se merkitsee lahjuksen, äärimmäisen vaikeasti hankittavissa olevan hang-rummun, etsimistä.
Pelko häivähti silti mielessäni vain ohimennen. Ehkä hänen sanansa rauhoittivat. Hän jatkoi vakava ilme kasvoillaan: ”En tapa miehiä.” Sitten hän hymyili ja lisäsi: ”Haluan maistaa vain naisen lihaa.”
Ihmispedot on käsittämätön kirja, lähinnä siksi, ettei siinä ole mitään keksittyä. Issei Sagawa, joka söi ja paloitteli naisen (kirjassa äärimmäisen graafisesti kuvaillulla tavalla), elelee omassa talossaan taiteilijana ja ruokakriitikkona. Dahlén menee hänen luokseen vierailulle, istuu hänen sohvallaan. Millaisessa maailmassa naisen rintaa paistinpannulla valmistaneen ihmisen kotiin voi mennä kylään?
Tässä maailmassa. Meidän maailmassamme.
”Tiedän, että olen joillekin roolimalli”, Dorothea sanoo minulle ja siemaisee Coke Zeroaan lasista, jonka olen löytänyt hänelle. Hän ei juo mielellään suoraan pullon suusta. ”Saan paljon kirjeitä, erityisesti pahoinpidellyiltä naisilta.” Hän laskee kätensä käsivarrelleni ja tutkii kasvojani hetken. Sitten hän sanoo pehmeästi: ”He varmaan tietävät, etten koskaan luovuta, vaan pelaan niillä korteilla, jotka olen saanut.”
Ihmispedot oli pitkästä sellainen aikaa kirja, jonka jälkeen ei nukuta. Oli pakko lukea jotakin muuta, pehmittävää, keksittyä. Helppoa fiktiota. Ei se ole todellista, ei ole, la la la la la
Ihmispedot ei tarjoa selityksiä. Se ei kerro murhaajien kammottavista kotioloista, joiden vuoksi heistä tuli hirviöitä, ei-ihmisiä. Kukaan ei kerro päässään kuuluvista äänistä ja siitä, miten pahuus käski tappamaan. Se on teoksessa häiritsevintä: nämä eivät ole hirviöitä, eivät muukalaisia. He ovat ihmisiä.
Aivan kuin sinä ja minä.
Teksti: Maria Aarnio
Kuva: Atena