Lukupiiri: Ei nukuta enää

Pelko häivähti silti mielessäni vain ohimennen. Ehkä hänen sanansa rauhoittivat. Hän jatkoi vakava ilme kasvoillaan: ”En tapa miehiä.” Sitten hän hymyili ja lisäsi: ”Haluan maistaa vain naisen lihaa.”

Ihmispedot on käsittämätön kirja, lähinnä siksi, ettei siinä ole mitään keksittyä. Issei Sagawa, joka söi ja paloitteli naisen (kirjassa äärimmäisen graafisesti kuvaillulla tavalla), elelee omassa talossaan taiteilijana ja ruokakriitikkona. Dahlén menee hänen luokseen vierailulle, istuu hänen sohvallaan. Millaisessa maailmassa naisen rintaa paistinpannulla valmistaneen ihmisen kotiin voi mennä kylään?

Tässä maailmassa. Meidän maailmassamme.

”Tiedän, että olen joillekin roolimalli”, Dorothea sanoo minulle ja siemaisee Coke Zeroaan lasista, jonka olen löytänyt hänelle. Hän ei juo mielellään suoraan pullon suusta. ”Saan paljon kirjeitä, erityisesti pahoinpidellyiltä naisilta.” Hän laskee kätensä käsivarrelleni ja tutkii kasvojani hetken. Sitten hän sanoo pehmeästi: ”He varmaan tietävät, etten koskaan luovuta, vaan pelaan niillä korteilla, jotka olen saanut.”

Ihmispedot oli pitkästä sellainen aikaa kirja, jonka jälkeen ei nukuta. Oli pakko lukea jotakin muuta, pehmittävää, keksittyä. Helppoa fiktiota. Ei se ole todellista, ei ole, la la la la la

Ihmispedot ei tarjoa selityksiä. Se ei kerro murhaajien kammottavista kotioloista, joiden vuoksi heistä tuli hirviöitä, ei-ihmisiä. Kukaan ei kerro päässään kuuluvista äänistä ja siitä, miten pahuus käski tappamaan. Se on teoksessa häiritsevintä: nämä eivät ole hirviöitä, eivät muukalaisia. He ovat ihmisiä.

Aivan kuin sinä ja minä.

Teksti: Maria Aarnio

Kuva: Atena