Hyvää Elämää -sivuston kyselyyn vastannut Mia* on elänyt parikymmentä vuotta Crohnin taudin kanssa. Hän on joutunut suunnittelemaan liikkumisensa vessojen ympärille ja miettimään, miten kertoa mahdolliselle elämänkumppanille suolen toiminnoistaan – eihän hän ollut kehdata mennä kiusallisten oireiden takia edes lääkäriin. Sairaus on tehnyt elämästä taistelua, mutta nyt hän tuntee ensimmäistä kertaa vuosiin olevansa vahva.
Olen 36-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Sairastuin Crohnin tautiin 17-vuotiaana. Diagnoosiin päädyttiin noin vuoden kestäneen veriripulin ja vatsakipujen jälkeen. Näppärä terveyskeskuslääkäri ymmärsi, että nyt ei ole kaikki ihan kohdillaan ja lähetti jatkotutkimuksiin.
Minulla kesti pitkään hakeutua lääkärin vastaanotolle, koska koin oireeni kiusallisiksi ja olen tyypiltäni ”mennään vaikka läpi harmaan kiven”. Pärjääjä, niin hyvässä kuin pahassa.
Diagnoosi tuntui tuolloin helpotukselta. Oireeni saivat selityksen, enkä ollut kuvitellut kaikkea kipua ja muuta.
Sen jälkeen elämä on ollut jatkuvaa sairauden kanssa taistelua ja sopeutumista. Vatsakipuja, ripulia, pidätyskyvyttömyyttä (tautini on pesiytynyt paksusuolen loppuosaan ja peräsuoleen), kuumeilua ja armotonta väsymystä.
21-vuotiaana oireeni äityivät lääkkeistä huolimatta niin pahaksi, että sairasta paksusuolta piti poistaa, ja minulle tehtiin väliaikainen avanne. Opiskeluni keskeytyivät puoleksi vuodeksi.
