Köyhyys on monelle suomalaiselle todellisuutta: "Välillä on saanut toden teolla miettiä, miten lapset ruokkisi" | MTV Uutiset
Köyhyys on monelle suomalaiselle todellisuutta: "Välillä on saanut toden teolla miettiä, miten lapset ruokkisi"
"Köyhyydessä vaikeinta on se, ettei yksinkertaisesti jää rahaa edes ruokaan."Erwin Wodicka
Julkaistu 31.08.2016 06:38
MTV LIFESTYLE
Riittääkö satanen kuussa elämiseen? Eikö köyhä muka voi harrastaa ilmaisia luontoretkiä? Kysyimme lukijoiltamme, millaisia kokemuksia heillä on köyhyydestä. Lue pysäyttävät tarinat!
"Köyhyys ei helpota"
"Pitkään työttömänä ja pätkätöitä tehneenä ei omaisuutta ehtinyt kertyä. Liian suurten asumismenojen vuoksi menivät luottotiedot. Ulosottoon meni hirveä määrä pienistä tuloista päästessäni viimein vuoden kestävään työsuhteeseen. Eläkeikään saakka makselen velkoja, jotka aiheutui VVO:n kammottavista vuokrista. Enkä valitettavasti ole ainoa.
Köyhyys ei helpota, koska käytettävissä oleva rahamäärä oli kuitenkin työttömänä suurempi." – Nimimerkki köyhä työssäkäyvä
COLOURBOX
"Koko ajan saa sanoa ei"
"Koko ajan saa sanoa "ei". Kun ystävät kysyvät mukaan leffaan, kaupungille, uimaan tms. Juhlissa joutuu häpeämään, kun ei ollutkaan varaa ostaa kummitytölle sitä 20 euron kauan toivottua ja haluttua kaulakorua. Toisaalta oppii arvostamaan rahaa. Mutta toisaalta myös katkeroituu ja v*ttuuntuu elämään noin yleensä, ja jossain vaiheessa laittaa itsensä kiikkuun.
Asian kanssa tottuu elämään, ja rahaa kaipaa vain satunnaisesti. On halua auttaa esimerkiksi Punaista ristiä, muttei ole varaa lahjoittaa edes vanhoja vaatteitaan, kun on ne ensin kirppareilta metsästänyt." – Nimimerkki Kiikkuja
COLOURBOX
"Homeen vuoksi jouduin heittämään omaisuuteni roskiin"
"Kaupungin vuokra-asunto sairastutti minut runsaalla toksisella homeellaan. Sairastuin ensin homesairauteen ja se puolestaan sairastutti minut hajuste- ja monikemikaaliherkkyyteen. En siis siedä mitään hajustettuja tuotteita enkä kemikaalien hajuja. Näin minusta tuli työympäristökyvytön nykytyöympäristöihin joten olen pitkäaikaistyötön. Päivärahalla on kitkuteltava eteenpäin. Minulla ei ole mahdollisuutta harrastaa, koska tilat ovat homeessa ja muiden ihmisten hajusteet saavat minut myös oireilemaan. En voi edes matkustaa tapaamaan ystäviä ja sukulaisia, koska ei ole hajusteetonta kulkuneuvoa, jolla matkustaa.
Homeen vuoksi jouduin heittämään omaisuuteni roskiin, omaisuuden hankkiminen uudelleen on todella haastavaa niin taloudellisesti kuin senkin vuoksi, etten voi mennä kauppaan sitä ostamaan uusien tuotteiden kemikaalikäsittelyjen ja kanssaostajien hajustemeren vuoksi. Lisäksi pitäisi löytää tuotteita, jotka eivät haisisi kemikaaleille, jotta voisin niitä kotiini viedä. Oikeastaan pitäisi löytää vielä terveempi kotikin, mielummin meren rannalta, jossa ilma paremmin vaihtuisi ja olisi terveempää hengittää.
Tilanne ei ole helpottunut vaan MCS ja homesairaus rajoittaa elämääni, kun Kelakaan ei tunnusta sairauttani, jotta olisin oikeutettu saamaan eläkettä tai muuta sosiaaliturvaa ulottuvilleni. Kodin tavaroita olen voinut hankkia hyvin hitaasti kokeillen sopivuutta ja tuulettaen kemikaalin hajuja pois.
Ei voi harrastaa, ei voi matkustaa, ei voi hankkia tarpeellisia tarvikkeita kotiin, ei voi sairastaa, ei voi mennä treffeille, ei voi sairaudessani tavata ystäviä ja sukulaisia, kun ei ole varaa tilata hajusteetonta taksia!" – Nimimerkki Hometalo, MCS ja köyhyys
COLOURBOX
"Ei lohduta paljon mikään, kun perhe sairastaa ja sossutädit käy kylässä"
"Olen neljännesvuosisadan, eli ikäni, ollut köyhä. Perhe sairasteli, kun olin lapsi, toisen vanhemman oli vaikeaa saada töitä ja raha riitti vain siihen ruokaan viisihenkiselle perheelle. Turha kuvitella, että saisi uusia vaatteita, ennen kuin entiset on pelkkää reikää. En ole ikinä harrastanut mitään maksullista tai ryhmässä, ei osteltu uusia reppuja tai penaalia, toisille ne oli itsestäänselvyyksiä. Mäkkärissä olen käynyt kahdesti. En ole ikinä ollut ulkomailla. Henkisesti uupunut perhe. Aina sai pelätä, että pyykkikone, telkkari, imuri tai muu hajoaa. Samat maisemat ja nurkat vuodesta toiseen, ketä se lohduttaa. Ihan sama, maksaako luontokävely, se ei tunnu miltään elämykseltä, kun tietää, että kuljet samaa polkua vuosien päästä.
Ei lohduta paljon mikään, kun perhe sairastaa ja sossutädit käy kylässä nähdäkseen, ollaanko oikeasti köyhiä ja pitääkö vanhemmat huolta. Rahaa ei ollut ylimääräiseen, mutta vanhemmat eivät ikinä luovuttaneet.
Muutin omilleni heti, kun voin, perhe sai kotiin tilaa ja yksi vähemmän ruokittavana, kun sain tuet itse ja opiskelin omassa kämpässä. Kun kaikki lapset olivat muuttaneet, aloimme pärjätä edes vähän paremmin. Silti kaikki tasapainottelemme vieläkin.
Ihmiset eivät usko köyhyyttä. Mieheni on varakkaammasta perheestä ja siellä päin Suomea on ihan eri lähtökohdat ihmisillä. No, enpä valita, on koti ja tärkeimmät lähellä. Silti olisi mukavaa elää niin, että aina olisi rahaa sen verran, että voi ostaa kodinkoneen, kun edellinen hajoaa. Ehkä joskus pääsen siihen saakka.
On uskomatonta, että joillekin pitäisi uskotella olevansa oikeasti tahtomattaan varaton. En jaksa, minulla on omat syyni eikä se muille kuulu, jos kukaan ei ole valmis kuulemaan totuuksia. Emme koskaan tule pääsemään köyhyydestä tässä maassa, sillä täällä on niin paljon niitä, jotka saavat paremmat lähtökohdat. Köyhilläkö ei muka asennetta, koittakaa itse pärjätä kympeillä kuukaudessa laskujen jälkeen." – Nimimerkki m.m.
COLOURBOX
"Lasten kokemus käytössä olevien rahojen riittämättömyydestä säälitti vielä jälkeenkin päin"
"Minun köyhyyteni on syntynyt säästämisestä. Olen halunnut asua joskus omassa asunnossa, ja siihen olen ottanut sitten aika paljon velkaa.
Onneksi työpaikkani on ollut tavallaan turvattu, joten elämiseen on joka kuukausi tullut jonkin verran rahaakin. Mutta joka kuukausi olen tarkkaan tiennyt, milloin ovat lapsilisät tai palkka tilillä. Kun vanhin kolmesta lapsestamme täytti 17 ja lapsilisät loppuivat, niin erosin kirkosta ja ammattiliitosta saadakseni kuukausittain saman rahan käteeni. Lapsilla ei ollut mitään maksullisia harrastuksia, auto oli vaatimatonta tasoa, ja sillä kuljimme kahden kodin väliä viikonloppuisin, sillä asuimme mieheni töiden vuoksi eri paikkakunnilla.
Kerran ruokakauppaan mennessäni huomasin, että ainoissa talvikengissäni oli reikä. Pakko oli ruokarahoilla ostaa ehjät talvikengät, sellaiset, joista vesi ja talvinen loska ei menisi sivusta sisään. Pojallammekin oli vain yhdet kengät, nekin sellaista kumitossutyyliä. Töissä saatoin käyttää samaa mekkoa viikkotolkulla, sillä lihomiseni vuoksi vanhat vaatteet eivät enää mahtuneet ja uusiin ei ollut varaa. Silloin ei vielä ollut kirpputorejakaan samalla tavalla kuin nyt. Äitini osti minulle kuivausrummun, kun en kaiken väsymiseni jälkeen aina olisi jaksanut ripustaa pyykkejäkään kuivumaan. Ruokaan rahaa kyllä riitti, ainakin mielikuvani on sellainen. Mutta ei mitään erikoisherkkuja ollut varaa loihtia.
Aikanaan kaikki kyllä muuttui sitten paremmaksi. Mieheni sai konkurssivelkojaan anteeksi, ja aikanaan pääsi niistä lopuistakin eroon. Lapset muuttivat omilleen, ja lopuksi jäin eläkkeelle. Nyt on sitten oma koti, ja kesämökkikin. Joidenkin mielestä elämme ylellisesti useiden asuntojemme kanssa, mutta tiukkaa on tehnyt kaiken säästäminen omasta palkkapussista.
Lasten kokemus käytössä olevien rahojen riittämättömyydestä säälitti vielä jälkeenkin päin. Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä vuokralla asumiseen, jolloin olisi jäänyt hieman enemmän rahaa harrastuksiin ja matkusteluunkin. Mutta nyt on kaikki hyvin." – Nimimerkki Jatta J.
COLOURBOX
"Sossut eivät anna rahaa, sillä meillä on auto"
"Meillä jää vuokranmaksun jälkeen 80 euroa loppukuukaudeksi, josta pitäisi maksaa vesi- ja sähkölasku, sekä auton bensiinit ja muut "sillontällöiset" laskut, molemmat meistä työskentelevät keikkatyöläisinä huonoilla palkoilla, jotta loppukuuksi saataisiin jotain muutakin syötävää kuin pikkukivet. Sossut eivät anna rahaa, sillä meillä on auto. Tämä siis katsotaan oikeudeksi kieltäytyä. Kumpikaan meistä ei tupakoi tai käytä päihteitä, muuta kuin alkoholia ja sekin vain joskus juhannuksena. Opiskelijoita yritetään kannustaa aloittamaan ja jatkamaan opintoja, rahat eivät riitä kirjoihin ja opintolaina täytyy ottaa ennen kuin saa toimeentulotukea, mutta entä jossei halua velkaantua?
Köyhyydessä vaikeinta on se, ettei yksinkertaisesti jää rahaa edes ruokaan. Eli miten pitäisi elää elämäänsä näin nuorena, kun ei ole varaa edes vessapaperiin? Alkaahan tässä laskeutua opiskeluinnostuskin, kun olosuhteet opiskelijalla ovat tälläisiä?" – Nimimerkki Juurnäi
Erwin Wodicka - wodicka@aon.at
"Aikuisenakin on ollut aina kituuttamista, elämistä kädestä suuhun"
"Olen koko elämäni elänyt köyhyydessä. Lapsena en saanut uusia vaatteita, polkupyörää tai mitään muutakaan. Sain serkuilta pieneksi jääneitä jämiä. Aikuisenakin on ollut aina kituuttamista, elämistä kädestä suuhun, vaikka aina olen töitä tehnytkin. Sossusta ei ole apua herunut.
Vaikeinta on se, kun ei ole voinut tarjota lapsille hyviä harrastuksia. Välillä on saanut toden teolla miettiä, miten heidät ruokkisi." – Nimimerkki Ikuinen köyhä
Pansa Sunavee
"Lopuksi se tunne, kun ystävät hylkäävät sinut "
"Luottotiedot huutavat miinusta niin, että silmiä särkee, nuoruudessa uppoaminen kaikkiin houkutuksiin (opintolaina, luottokortit, "osta nyt ja maksa myöhemmin") kostautui sillä, että työt loppuivat. Olen yrittänyt olla vahva, mutta silti oli aikoja, kun halusin vaan lopettaa kaiken. Mieheni tavattuani olin kyllä töissä, mutta nekin työt loppuivat, saatiin meidän jäbä, kämppä lähti alta, vaikka äijä oli töissä. En edes tiedä, mihin nekin rahat meni, kai me sillonkin oltiin idiootteja.
Oma kämppä saatiin jonkin ajan kuluttua, mutta ei rahatilanne ole koskaan helpottunut, lisää velkaa tuli pitkistä sairaalajaksoista, jolloin taistelin syöpää vastaa. Olen hakenut ruokaa sieltä, mistä saa. Siitä minä olen onnellinen, että meillä on omat vanhemmat, jotka ovat meitä auttaneet sen, minkä voivat.
Vaikea on sovittaa velkojen maksu työttömyysrahalla, palkasta lähtee kolmasosa, joten ei sekään kauheesti houkuta mennä töitä raatamaan ja saada palkaksi työttömyysrahan verran, mutta pakkohan se on.
Meidän tilannetta helpottaa se, että saamme lapselle vammaistukea (jonka pitäisi olla hänen rahaansa), ei se tilanne siltikään kovin helpoksi ole mennyt. Pinnistellen pärjäämme, joskus hyvin, joskus ei ollenkaan. Sitten pitää taas lainata sukulaisilta ja voin kertoa, että se on todella hävettävää. Miehelläni on töitä, minulla ei, vaikka juuri valmistunutkin hoiva-avustajaksi. Joka paikasta, mihin nyt olen hakenut, vastaus on "valinta ei kohdistunut sinuun". Työttömänä olen ja sovittelen laskujen maksuja velkaneuvojan kanssa.
Vaikeinta on se katkeruus hyvätuloisia kohtaan, se kateus siitä, miten heillä on hienoja autoja, vakuutuksia kotiin, lapsille ja koirille, he voivat mennä kauppaan ostamaan uusia vaatteita lapselle, kun minä koluan kirppareita. Miten kivaa on, kun he saavat ostaa omia asuntoja, taloja, vaikka velkaa sekin on. Miten he voivat tuosta noin vain lähteä viikonloppureissulle vaikka Gdanskiin, tai äitinä sinua pyydetään irtiottoon muiden kanssa etkä voi mennä, kun budjetti ei siihen riitä. Lopuksi se tunne, kun ystävät hylkäävät sinut, kun olet köyhä: "sähän et koskaan pääse mihinkään". Ei tule enää soittoja, ei pyyntöjä juhliin, tulee vain oletuksia: "kun sä et koskaan pääse, niin en viittinyt soittaa".
Myöskin se, että verrataan aina johonkin toiseen: "hei, mieti vähän niitä ulkomaalaisia, mitä ne joutuu kokemaan, sä oot ihan kauhea" , "on täällä Suomessa paljon köyhempiäkin, niillä ei oo edes asuntoa, sulla on ja lemmikkejäkin, sä oot ihan paska". Nämä on sitten niin kivoja juttuja, oikeasti." – Nimimerkki Maironmään
