Mainos

"Vauva estää tekemästä itsemurhaa" – tällaista on todella elää köyhyydessä

Kysyimme lukijoiltamme, millaisia kokemuksia heillä on köyhyydestä. "On välillä kylmä talvella, kun vaan ei ole varaa siihen lämpöisempään talvitakkiin", eräs lukija kuvasi. Lue pysäyttävät tarinat!

"Elämiseen jää siis 310 euroa per kuukausi"

"Olen työssäkäyvä, kohtalaista palkkaa nauttiva, yksinasuva nainen. Ulosoton jälkeen käteen jää 1000 euroa per kuukausi. Asumistukea en saa, koska siihen lasketaan bruttotulot. Vuokra on 690 euroa per kuukausi. Elämiseen jää siis 310 euroa per kuukausi. Tästä menee 57 euroa työmatkakuluihin. Sossusta saattaa joku kuukausi saada muutaman satasen. Heikoimmilla on tällä hetkellä ulosottovelkaa maksavat. Nyt on turha riemuita siitä, että ulosotto on itse aiheutettu, koska aina ei ole näin. Avioeron jälkeen voi jäädä jopa velkaa.

Ratkaisu ongelmiin ja köyhyyteen löytyi toisesta työpaikasta. Eli teen kahta työtä, jotta leivän päälle on muutakin kuin pelkkä ylähuuli. Velat lyhenee maksamalla. Ymmärrän, ettei joka puolella Suomea ole töitä, mutta on se aika pajon itsestäkin kiinni. Työn perään voi muuttaa vaikka tilapäisestikin. Niin tein minäkin ja 12 vuotta on vierähtänyt. Velan loppu häämöttää ja uusi elämä odottaa. Suosittelen kaikille."
– Ei nimimerkkiä

"Saa koko ajan laskea ja stressata"

"Aikalailla koko ikäni olen saanut köyhyydessä elää, molemmat vanhemmistani ovat olleet suurimman osan ajasta työttömiä, joten jo pienestä pitäen on stressattu rahattomuutta. Se alkaa pikku hiljaa kyllästyttää, kun on 25 vuotta pienillä rahoilla on saanut elää. Työtön joutuu aina laskemaan todella tarkkaan rahansa, mihinkään suurempaan ei ole koskaan rahaa. En omista ajokorttia, enkä ole koskaan matkustanut 400 kilometriä kauemmas.

Erittäin usein saa kieltäytyä kavereiden näkemisestä (esim. kahvilla käynti), koska ei ole rahaa. Töitä saa välillä, mutta ei vakituista, jolloin rahat menevät siihen, että ostat rikkinäisten vaatteiden/tavaroiden tilalle ehjiä, pahan päivän varalle ei pysty säästämään. Keikkatöitä on todella vaikeaa tehdä koska niitä ei omassa kaupungissa ole ja toiseen kaupunkiin matkustaminen maksaa, keikkatyöt myös viivästyttävät tukien saamista, jolloin voi löytää itsensä tilanteesta "ei ole rahaa käydä töissä, koska olen käynyt töissä". 

Tilanne helpottuu hetkellisesti, kun pääsee töihin, mutta vakityöpaikkoja on aika mahdotonta saada. Saa koko ajan laskea ja stressata, miten saa rahat riittämään. Kelan kanssa saa jatkuvasti tapella milloin mistäkin, rahansaannit viivästyvät itsestä riippumattomista syistä, se on kaikista stressaavinta."
– Nimimerkki Pippuriminttu

"Itse syön leipää – jos on"

"Rahat vaan ei riitä. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta teen myös vähän siivoustöitä. Sossu on kyllä apuna, mutta ei sekään riitä. Kaksi alaikäistä lasta ja yksinhuoltaja. Pari viikoa kuukaudessa on pirun vaikeata!

Minua helpottaa edes vähän se, että pojat voi mennä joka päivä isälleen syömään kunnon ruokaa! Itse syön leipää, jos on!"
– Ei nimimerkkiä

COLOURBOX9801111

"Vaikeinta on myöntää olevansa köyhä"

"Perheeni tilannetta on aina voinut kutsua köyhäksi. Lapsena se näkyi erityisesti harrastuksissa, joita minulla kaikeksi onneksi on ollut. Kerran valmentajalta on tullut viesti, etten voi osallistua harjoituksiin ennen kuin vanhat maksut on maksettu. Muilla oli seuravaatteet ja muut välineet, kun itse sai ihailla niitä kaukaa, mutta jos joskus uudet verkkarit sai, niitä varjeltiin kuin aarretta.

Ala-asteella pääsin mukaan leirikouluun, sillä raha kerättiin itse myymällä karkkeja, mutta yläasteella reissu jäi väliin, sillä opettaja ei varainkeruuta halunnut. Pikkusiskoni kanssa olemme jo vuosia "lainanneet" vanhemmille rahaa laskuihin ja vuokriin kesätöistä tienaamilla rahoilla. Säästöjä ei ole, ja nyt opiskelijana on joutunut koulun ohella juoksemaan koulusta suoraan iltavuoroihin ja raatamaan viikonloput yövuoroissa, että saa elää edes suht' normaalia elämää. Olen muutaman kerran herännyt palkkapäivän edeltävänä päivänä niin, ettei kaapeissa ole oikein mitää ruokaa, ja kiituuttelemalla odottaa seuraavaa päivää ja ruokakauppareissua. 

Tilanne ei ole helpottunut vielä, mutta uskon sen helpottuvan, kunhan tässä itse valmistuu puolen vuoden sisään. Myös vanhemmista toinen valmistuu ja toivottavasti hänestäkin tulee pian sen jälkeen työssäkäyvä.

Vaikeinta on myöntää olevansa köyhä. Itselleen sekä muille. En myöskään pysty olemaan lainaamatta rahaa vanhemmille, vaikka tiedän, että se tarkoittaa itselle vaikeita aikoja lähitulevaisuudessa. Inhottavinta on nähdä muiden ostavan uusia vaatteita ja lähtevän reissuihin, kun taas itse laskeskelee ruokakaupassa pennoset kädessä, että mitä voi ostaa. Ja kun kerran vuodessa isommasta palkasta ostaa pitkään haaveilemansa asian, kuten itselle sähköhammasharjan, tuntee siitä hetken aikaa syyllisyyttä, että "tarvinko mä nyt oikeesti tälläsen, enkö mä muka pärjää euron hammasharjoilla?""
– Ei nimimerkkiä

"Rahat oli aina tiukalla"

"Olin pienellä kodinhoitotuella, mistä lähti vajaa 200 euroa veroa, josta käteen jäi 440 euroa. Vuokran omavastuuosuus oli 140 euroa, josta jäi itselle 300 euroa, mutta sain lapsilisät ja elatustuen.

Rahat oli aina tiukalla, joka kuukausi, mihinkään ylimääräiseen jäänyt varaa, kaikki meni ruokaan jne. Joskus saattoi jäädä 50 euroa kahdeksi viikoksi. Aina sormesta sormeen sai elää. Nyt, kun täytin 25, aloin saada päivärahaa, josta jää 100 euroa enemmän käteen."
– Nimimerkki Jb

"Nyt pitää vissiin myydä tämä talo"

"Meillä on remontissa oleva talo ja auto, asutaan maalla. Miehen firman konkurssi ajoi rahavaikeuksiin. Nyt pitää vissiin myydä tämä talo kesken rempan, eli ei saada täyttä hintaa. Ja tuskinpa täällä on myyntiajat kovin lyhyitä. Miehen nykyinen työ ja oma äitiyspäiväraha ei riitä laskuihin. Tekisi mieli tappaa itsensä, kun tulee laskuja aina vain. Vauva ehkäisee itsemurhan, ja ehkä tosipaikassa pelkuruus. Itseään pitää luuserina, ihmisjätteenä ja tilanteesta syyttää itseään, koska kaikilla olisi ollut mahdollisuus tulla rikkaiksi. Ehkä tää helpottaa, kun vauva kasvaa päiväkoti-ikäiseksi ja saan jostain töitä."
– Nimimerkki Kaurapuuro

"Ei ole ilmaista edes kävely!"

"Olen sitä "luontokävelyä" harrastanut koko työttömyysajan eli kahdeksan vuotta, ja varsinkin viimeiset viisi vuotta, kun on koiria. Voin kertoa, että samat maisemat, vaikka onkin idylliset, alkaa jo kyllästyttämään. Kaikkien muiden vaivojeni lisäksi olen nyt siitä kaikesta kävelystä saanut jalkoihini plantaarifaskiitin, eli jokainen askel on yhtä tuskaa! Ostin elämäni kalleimmat lenkkarit nyt, 39 euroa, ja niihin geelipohjalliset 20 euroa. Ei ole ilmaista edes kävely! Tähän asti olen ostanut Lidlistä kympin lenkkareita."
– Nimimerkki n47

"Joka hiton kuukausi pitää vähän miettiä, syödäänkö sitä makaronilaatikoa"

"Yksinhuoltajana on välillä hiton vaikeaa, lapsi kasvaa ja koko ajan kulutus nousee sekä samalla ruokahalu, olen vielä omaishoitaja, joten aika moni ovi menee kiinni, kun tykkään työstä, missä voisi toteuttaa itseään ja tehdä haluamiaan työvuoroja, kun vaan ei voi.

Lapseni on minulle elämäni, rikkaus, kaikki, mikä maassa vaan kantaa! Mutta olen myös joutunut lupumaan monesta. Sekin, kun on sinkkuäiti, erottaa meidät noista uusioperheistä ja kaverit on alkaneet ympärillä seurustella, jotta elintaso nousee ja voi pröystäillä poikakaveriensa uusista autoista ja lemmenmatkoistaan. Tätä en kirjoita katkeruudesta, että olisihan minullakin kiva saada se unelmien mies, mutta kun on tälläinen itsenäinen nainen, niin mihin minä sitä elättäjää tarvitsen, kun olen muutenkin omillaan toimeentullut monen monta vuotta.

Joka hiton kuukausi pitää vähän miettiä, syödäänkö sitä ällön makusta sika-nautajauhelihamakaronilaatikoa vai satsataanko parempaan jauhelihaan, kumminkin lapselle pitää olla se terveellisempi vaihtoehto, itse voi olla pienemmällä ja syödä puuroa. Sellaiset ihmiset saa avustusta sossusta, jotka asuvat todellakin yksin ja käyttävät rahansa juomiseen ja blettämiseen, lapsiperheet on unohdettua kansaa ihan täysin.

Köyhyys ei helpota yhtään, koska ajattelin suorittaa opinnot loppuun ja saada tutkintopaperin käsiin ja saada sitä parempaa palkkaa sitten joskus. Käyn välillä seurakunnan ruoka-autosta hakemassa niitä kananmunia ja sen sellasta, mistä nyt ei voisi kuvitellakaan tekevänsä ruokaa, esimerkiksi sikanötköttiä, ja samalle päivälle olevia kovia leipiä (mahtaako yhtään tämäkään tilanne parantua, minä ne oikein pitää meitä, joulun aikaan ei saanut kuin riisipuuroaineet ja sinappia, tee siitä nyt ruoka lapsellesi ja itsellesi).

Vaikeinta on ihmissuhteet: vaikea kertoa tilanteestaan, ettei voi tulla nyt lähteä syömään kavereiden kanssa, tai että olen kulkenut samoissa housuissa vuoden (toki pessyt niitä välillä, lapsi saa hyvät ja kunnoliset vaatteet). On välillä kylmä talvella, kun vaan ei ole varaa siihen lämpöisempään talvitakkiin. Oon raskasta istua himassa keksimättä yhtään mitään, ja odotella sitä rahan tuloa. Sossuun emme edes vaivaudu, kerran siellä käyneenä ei kiitos."
– Ei nimimerkkiä

Tiesitkö tätä rahasta?


Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.