Ukrainan sotaonni ei parane hiljaisuudella, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Jouko Luhtala.
Venäjän presidentti Vladimir Putin totesi lokakuun puolivälissä Ukrainan vastahyökkäyksen "epäonnistuneen täysin".
Putinin sotakommentit ovat yleisesti ottaen olleet joko propagandaa, naurettavia, huolestuttavia tai kaikkea tätä. Ukrainan 4. kesäkuuta alkanutta vastahyökkäystä kuvaillessaan Putin osui kuitenkin ikävän lähelle totuutta.
Jostain syystä Ukrainan vastahyökkäyksen epäonnistumisen ääneen sanominen on ollut lännessä tavattoman vaikeaa.
Länsiasiantuntijoiden kommenteissa ja medioiden sotauutisissa realismin näyttää usein korvanneen usko manifestoinnin voimaan. Sota on sarja Venäjän, mieluusti Putinin, noloja epäonnistumisia, kun taas Ukraina tekee liki kaiken oikein.
Osittain länsiaseilla tehty epäonnistunut vastahyökkäys ei sovi tähän tarinaan.
Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Helsingin Sanomien faktantarkistaja John Helin totesi äskettäin, että "täytyy alkaa puhua jo siitä, että vastahyökkäys on epäonnistunut".
Brittilehti Economistin turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut toimittaja Shashank Joshi puolestaan totesi, että "Ukrainan hyökkäys ei ole saavuttanut julkilausumattomia tai julkilausuttuja tavoitteitaan. Niiden toteutuminen on erittäin epätodennäköistä".
MTV Uutiset on kysynyt eri sota-asiantuntijoilta lukuisia versioita seuraavasta kysymyksestä: Onko Ukrainan vastahyökkäys epäonnistunut? Vastaukset ovat vaihdelleet, mutta käsittääkseni kukaan ei ole sanonut selkeästi, että kyllä, se on epäonnistunut.
Sen sijaan on kerrottu, että vastahyökkäyksen tuomitseminen epäonnistuneeksi on liian aikaista, odotukset ovat olleet väärät tai operaation arvostelu on ollut epäreilua.
Jos Venäjän vastaavanlainen hyökkäys sujuisi yhtä heikosti kuin Ukrainan vastahyökkäys, ei olisi vaikea löytää sota-asiantuntijaa, joka sanoisi sen epäonnistuneen.
Kartta ei ole yksi ja ainoa totuus, mutta sotatieteilijä Ilmari Käihkön sanoja mukaillen sitä on aina välillä hyvä vilkaista, jottei sotapropaganda muutu totuudeksi.
Ja kartta näyttää tältä: Ukrainan vastahyökkäys on syvimmillään edennyt kymmenkunta kilometriä. Keväällä puhuttiin Berdianskista, Melitopolista ja Mariupolista. Niihin on Ukrainan nykyasemista matkaa vähintään 80 kilometriä.
Kun Ukrainan etenemisen hitaus selvisi kesällä, yleistyi argumentti, jonka ydin on, ettei vastahyökkäyksen menestystä mitatakaan kilometreissä vaan Venäjän kärsimissä tappioissa.
Venäjä on kiistämättä kärsinyt suuria menetyksiä, mutta ei niin suuria, että sen rintama olisi murtunut. Kreml ei ole myöskään tiettävästi joutunut pohtimaan miehittämiltään alueilta vetäytymistä.
Jos Ukraina olisi esimerkiksi päähyökkäyssuunnassaan Länsi-Zaporizhzhjassa kuluttanut Venäjän taistelukykyä kestämättömällä tavalla, olisivat myös rintamalinjat äärimmäisen todennäköisesti siirtyneet. Taistelukyvyttömät venäläisdivisioonat eivät Ukrainaa pysäytä.
Syyskuun lopulla ukrainalaiskenraali sanoi CNN:n haastattelussa Ukrainan tehneen "läpimurron Verbovessa". Tuosta on kulunut pitkälti yli kuukausi. Sittemmin rintamalinja on pysynyt alueella käytännössä paikoillaan, mitä nyt Venäjä on ilmeisesti vallannut joitain asemia takaisin.
Hyökkäysoperaatioille liki aina elintärkeä läpimurto joko tapahtuu tai ei tapahdu. Ukraina ei tässä onnistunut ja läpimurron hyödyntämiseen varatut yksiköt on jo ajat sitten heitetty taisteluihin.
Mikään yllä kirjoitettu ei tarkoita, etteikö Ukraina voisi tehdä vaikkapa Länsi-Zaporizhzhjassa tulevaisuudessa läpimurtoa. Kesän 2023 vastahyökkäyksestä siihen ei kuitenkaan näytä olevan.
Ukrainan vastahyökkäyksen saavutukset ja yleinen sotaonni eivät parane hiljaisuudella. Ongelmia on vaikea korjata, jos niitä ei myönnetä.
Ukrainaa asetoimituksilla tukevissa länsimaissakin pitäisi rehellisesti myöntää, ettei Ukrainan kesän vastahyökkäys mennyt kuten toivottiin ja suunniteltiin.
Jos Ukrainan halutaan voittavan, täytyy ratkaisun olla entistä suurempi, tasaisempi ja kattavampi apu.
Ongelmallista on, että länsi panosti suhteellisesti paljon sekä poliittista pääomaa että kalustoa kesän vastahyökkäykseen. Viime talvena esimerkiksi taistelupanssarivaunuja toimitettiin vajaan vuoden arpomisen jälkeen Ukrainaan. Hävittäjiäkin on luvattu.
Länsi toivoi panostustensa vastineeksi voittoja, sanottiin sitä ääneen tai ei. Nyt ilmassa leijailee pettymyksen aromi.
Sotaan, kuten melkein kaikkeen muuhunkin ikävään, tupataan tottumaan ja kyllästymään. Se kuinka usein viime aikoina on hoettu, ettei Ukrainan sotaan saa kyllästyä, kertoo tehokkaasti, että kyllästyminen on jo hyvässä vauhdissa. Paikallaan pysyvät rintamalinjat edesauttavat tätä.
Demokraattisissa maissa kyllästymispisteen määrittää vähintään osin julkinen mielipide. Korona-ajan alkukuukausina ikkunoille aseteltiin pehmoleluja, Googleen naputeltiin leipäjuuri ja taloyhtiöiden parvekkeilla raikasi yhteislaulu. Tällä hetkellä koronalukujen pitäisi olla täysin katastrofaalisia, jotta edes Krista Kiuru (sd.) ehdottaisi tiukkoja rajoituksia.
Ukrainan sodasta on tullut arkipäivää. Länsimaiden ase- ja ammuskatalogista ei löydy sodan luonteen muuttavaa ihmeasetta. Ukraina tarvitsee laadun lisäksi määrää, mieluusti samassa kontissa. Se vaatii pitkäjänteisyyttä. Asiaa eivät Ukrainan kannalta auta Yhdysvaltain sisäpoliittiset väännöt ja Slovakian ilmoitus aseavun päättymisestä.
Jos länsi vetää vastahyökkäyksen epäonnistumisesta johtopäätöksen, ettei aseapu auta, huijaa se lähinnä itseään. Aseavun vaikutuksesta Ukrainan vastahyökkäykseen voi tehdä monenlaisia analyyseja, mutta ainakaan kesäisku ei kaatunut siihen, että ukrainalaissotilailla olisi ollut liikaa miinanraivauskalustoa.
Ukrainan pelko on, että Euroopassa jatketaan kauniita puheita puolustusteollisuuden uusista tuotantolinjoista, kun samaan aikaan Venäjä jo väitetysti rakentaa uusia sotatehtaitaan.