Kun ranskalainen Marion Bartoli kolme vuotta sitten voitti Wimbledonissa uransa ensimmäisen ja ainoaksi jääneen Grand Slam -turnauksen ja ilmoitti saman tien lopettavan uransa, ei puhuttu Bartolin urasta vaan ulkonäöstä.
Kyseenalaistettiin jopa hänen saavutuksensa sen perusteella miltä hän näytti. Ainakin rivien välistä voitiin lukea miten urheilua seuraavat ihmiset kritisoivat, ettei naiselliset muodot omaava naisurheilija voi olla oikea urheilija ja mikä on naistenniksen taso, jos maailman arvostetuimman tennisturnauksen voi voittaa nainen, jolla on jenkkakahvat.
BBC:n kommentaattori John Inverdale joutui jälkikäteen pyytämään anteeksi sanottuaan suorassa lähetyksessä, ”ettei Bartoli ole mikään katseenkääntäjä”.
Bartoli itse sanoi, ettei anna kommenteille mitään arvoa. Niinhän kuuluu sanoa. Tuoreet kuvat ranskattaresta kertovat kuitenkin totuuden – meni tunteisiin ja syvälle. Bartoli selkeästi sisuuntui solvaavista kommenteista ja halusi näpäyttää arvostelijotaan.
Ranskan avoimessa tennisturnauksessa TV-kommentaattorina toiminut Bartoli huolestutti monet tenniksen ystävät. Bartoli on näännyttänyt itsensä äärimmäisyyksiin menevällä dieetillä ja näyttää tuoreissa kuvissa sairaalta - anorektisen laihalta.
Marion Bartoli 2016
Kun arvostellaan henkilökohtaisia asioita, kuten ulkonäköä tai painoa, liikutaan vaarallisilla vesillä.
Olen seurannut läheltä, miten raakaa peli voi olla, varsinkin urheilijatyttöjen keskuudessa. Yksilö- ja esteettisissä lajeissa jopa vieläkin raaempaa kuin joukkuelajeissa. Urheiluun kunnianhimoisesti ja tavoitteellisesti suhtautuvat tytöt ovat usein juuri niitä reippaita tyttöjä, jotka suorittavat kaiken tunnollisesti, haluavat miellyttää kaikkia ja jotka tuntevat olevansa riittämättömiä, vaikka antavat aina kaikkensa. Kuten psykoterapeutti Lujasti Lempeä -blogissaan reippaista tytöistä kirjoittaa, reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän.