Haastattelin hämeenlinnalaisen Miniteatterin Pekka Töpöhännän pääosan esittäjää, Annika Pekuria. Hän sanoi minulle, että teatteriharrastus on saanut hänet tuntemaan itsensä rennommaksi yleisön edessä. Ja sitä samaahan me kaikki haluamme.
Päiväkodissa opitut mallit seuraavat lasta vaivattomasti kouluun ja aina aikuisuuteen asti. Jos kulttuurin pariin ei altistu lapsena, kynnys ymmärtää sitä aikuisenakaan kasvaa. Samalla saattaa menettää elämästään jotain keskeistä – oikeuden saada innostumisen kokemuksia.
Miksi näitä mietin? Haastattelin Teatterin tiedotuskeskuksen johtajaa Hanna Helavuorta. Hän sanoi, että julkisen sektorin tiukentunut talous on johtanut siihen, että koulut ja päiväkodit pystyvät entistä vähemmän maksamaan lapsia teatteriin.
Mitä tämä merkitsee? Helavuoren mukaan teatterillinen kasvatusvastuu ja kokemukset live-esitysten äärellä jäävät tätä nykyä pitkälti perheiden varaan, kotien varaan.
Helavuori pelkää, että tämä vaikeuttaa pienituloisten perheiden mahdollisuuksiin päästä teatterikasvatuksen piiriin. Johtaja näkee kehityksen eriarvoistavana.
Tutkija Mari Vuorisalo on sanonut, että taide ja kulttuuri ovat välineitä vahvistaa lapsen itsetuntoa. Itse uskon, että se myös avaa polkuja asettua toisen ihmiseen asemaan.
Itse sain kunnian vierailla työtehtävissä hämeenlinnalaisessa Miniteatterissa. Jokainen haastattelemani lapsi sanoi, että hän innostui teatteriharrastuksesta sen jälkeen, kun oli käynyt katsomassa esityksiä. Sama pätee moneen muuhun harrastukseen.
Jos lapselle ei tarjota mahdollisuuksia kokeilla, miten hänellä voisi olla edellytyksiä innostua? Innostumisen yksi parhaita puolia on se, että se auttaa oppimaan, omaksumaan jotain uutta.
