Kommentti: Säksättävä rattiraivomagneetti – mikä mopoautossa viehättää?

Tällä kertaa sain alleni nimeä Ligier JS 50 L kantavan ajoneuvon eli ihka aidon mopoauton. Ilmassa oli tietynlaista kauhua, kun allekirjoittanut väänsi 186-senttisen ja yli satakiloisen ruhonsa pieneen mopoautoon.

Korkeussäätöä ei penkistä löytynyt, mutta onneksi istuimen sai riittävän taakse ja sopivasti takakenoon, että autolla ajaminen oli fyysisesti mahdollista. 

En ole koskaan ollut mopoauton kyydissä, saati sitten ajanut sellaisella, joten minkäänlaista kokemukseen perustuvaa ennakkotietoa tai -asennetta minulla ei ollut. 

Traktorimainen fiilis

Tämä kyseinen koeajossa ollut Ligier oli varustettu RS-ulkonäköpaketilla, johon kuuluvat muun muassa sporttisemmat puskurit, tuplapakoputket sekä kaasu- ja jarrupolkimet ruostumattomasta teräksestä. Myös nimessä oleva L-kirjain on tuttu vähän isommista autoista, tarkoittaen perusversiota aavistuksen pidempää mallia. 

Tyhjäkäynnillä tärinä on melkoinen. Noin 500-kuutioinen dieselmoottori värisyttelee alumiiniputkorunkoista autoa jopa traktorimaisesti. Vääntöä kuitenkin löytyy ja huippunopeus pysytteli mittarin mukaan noin viidessäkympissä niin ylä- kuin alamäessäkin.

Automaattinen variaattorivaihteisto tekee liikkellelähdöstä vaivatonta. Auto nytkähtää eteenpäin yllättävän tasaisesti ja tärinä hieman laantuu, kun vauhtia on enemmän.

Vauhdin kasvaessa meteli ohjaamossa kuitenkin nousee melkoisesti. Monille tuttu säksätys ei tosiaan jää huomaamatta auton sisälläkään. Äänieristystä ei juuri ole ja äänimaisemaa täydentävät myös tienpinnan epätasaisuudet.

Itselleni suurin yllätys oli se, miten hyvin mopoautolla pysyy mukana kaupunki- ja taajamaliikenteessä. Liikkellelähtö on riittävän ripeää ja mikäli muu liikenne pysyttelee alle 50 kilometrin tuntinopeuksissa, ei mopoautolla jää jalkoihin sen enempää kuin henkilöautollakaan. 

Kuudenkympin alueella huomasi nopeasti, että vaikka tie näyttää edessäsi tyhjältä, näkyy sivupeilistä melkoinen letka autoja. 

Rattiraivomagneettiko?

Olin etukäteen arvellut saavani runsaasti ihmetteleviä katseita ja osoittelua sekä kokevani jonkinlaista kiusantekoa muilta autoilijoilta, mutta noin 30 kilometrin matkalleni ei mahtunut yhtä ainutta vaarallisen läheltä ohittanutta tai minua kiilannutta autoilijaa. Takanani ajanut rekkakuskikin piti oppikirjan mukaista turvaväliä, mistä olen kiitollinen.

En missään nimessä kiistä mopoautoihin kohdistuvan vihailmiön todellisuutta, mutta oman, varsin lyhyen kokemuksen perusteella mopoauto otetaan liikenteessä asiallisesti huomioon.

Mopoautoa ei missään nimessä tulisi verrata tavalliseen henkilöautoon. Kohdeyleisö on tyystin eri. Vertailukohdaksi on reilumpaa ottaa tavallinen kaksipyöräinen mopo ja miettiä, miten mopoauto eroaa siitä.

Vietin hidasvauhtisen puolitoistatuntiseni paljon mieluummin mopoauton kuin perinteisen mopon puikoissa. Helmikuiseen vesisateeseen en välttämättä olisi lähtenyt kaksipyöräisellä lainkaan, mutta mopoautossa on ihan mukavasti suojassa luontoäidin yleisimmiltä metkuilta.

Positiivinen kokemus

Mutta kyllähän se vähän hirvitti. Ja vaikka vertailukohtana ei saisikaan pitää henkilöautoa, niin kyllä liikenteen seassa ajaessa toivoisi ympärilleen vähän vahvempitekoisen tuntuista ajokkia. Mopoon verrattuna turvallisuudentunne on kuitenkin parempi. Etenkin liukkailla teillä, vesisateessa ja tuulen tuiverruksessa.

Vaikka minusta ei tämän kokemuksen jälkeen mitään suurta mopoautofania tullutkaan, niin en voi kieltää, etteikö kokemus olisi ollut monilta osin ihan positiivinen. 

Mikäli pätäkkää löytyy ja teini-ikäisen ajokilta halutaan perinteistä kaksipyöräistä mopoa enemmän käytännöllisyyttä, ei mopoauto ole huono vaihtoehto. Toivottavaa kuitenkin olisi, että myös vanhemmat tutustuisivat mopoautolla ajamiseen. Jos mitenkään mahdollista, niin mielellään ennen ostopäätöstä.