Ruokansa dyykkaava Inka tutustutti meidät vaihtoehtoiseen ruuanhankintaan ja herätti sisäisen hippini. Dyykkausretki oli karu muistutus siitä, miten surullinen näky roskiin päätyvä ruoka oikein onkaan.
Kevään ensimmäiset parsat herättävät minussa riemua ja makumuistoja. Nyt kuitenkin seison helsinkiläisen supermarketin takapihalla kädessäni nippu parsaa, jonka haastateltava on juuri kaivanut roskiksesta, ja tunnen surua ja harmistusta. Ykkösluokka, alkuperämaa Peru. Nipputolkulla herkkusuiden gourmeeta hylättynä roskikseen. Nostelemme astioista chiliä, fenkolia, munkkirinkilöitä, voisarvia, ruusukaalia, sitruunoita, uunijuureksia ja siististi pussitettuja karjalanpiirakoita, joiden parasta ennen -päivään on kaksi vuorokautta. ”Ei ihmisravinnoksi”, roskiksessa lukee.
Ei kaukana kaupan pihalta jonotetaan leipäjonossa ruoka-avustuksia, jossain kauempana ihmiset kärsivät nälänhätää kuten meidänkin esivanhempamme vielä reilut sata vuotta sitten. Sydäntä kouraisee.
Jos vien parsat kotiin ja loihdin niistä herkullisen aterian, saatan joidenkin mielestä syyllistyä näpistykseen. Poliisia rikkomukseni tuskin kiinnostaa, mutta kauppiaat saattavat olla näreissään. Se tuntuu typerältä, sillä roskiin menevä ruoka on minusta paljon pahempi vääryys.
Päivittäistavarakauppa ry:n suosituksessa kerrotaan, että roskiksessa oleva ruoka ei ole syömäkelpoista. Sen sijaan todetaan, että syömäkelpoinen hävikki voidaan lahjoittaa hyväntekeväisyyteen.
Soittelu kauppaketjuihin vahvistaa, että hävikki päätyy yhä useammin hyväntekeväisyyteen. Hienoa! Mutta tämä ruoka on jo roskiksessa, ei leipäjonossa jaettavana.
Joku pelkää, että jos otan roskiksesta, en maksa kaupassa. Pyh. Mikäli varaton ihminen käy nälkäänsä kaivamassa yömyöhään roskiksesta karjalanpiirakan, on sydämetöntä jäädä junnaamaan kaupan menettämään tuloon.
