Onko suomalaisilla yrityksillä ja julkisella sektorilla varaa maksaa yhteensä 10 prosentin palkankorotukset kahden vuoden aikana? Ei ole, sanovat työnantajat. On, sanovat palkansaajat. Perinteinen näkemysero uhkaa päättyä siihen, että joku menettää kasvonsa, kirjoittaa MTV Uutisten politiikan ja talouden toimittaja Ossi Rajala.
Työmarkkinoiden ratkaiseva ”päänavaus” eli Teollisuusliiton ja Teknologiateollisuuden työnantajien neuvottelu ei ole täysin umpikujassa.
Neuvottelu on tosin siirtynyt valtakunnansovittelijan avittamaksi, mutta MTV Uutisille kerrotaan, että joistakin työehtosopimuksen niin sanotuista tekstikysymyksistä on syksyn aikana päästy hyvässä hengessä sopuun.
Kivenä kengässä on kuitenkin erityisen vaikea palkkaratkaisu.
SAK:n ammattiliitot vaativat yhtenä rintamana 10 prosentin palkankorotusta kahdelle vuodelle jaettuna.
Työnantajat ovat tyrmänneet tavoitteen käsittämättömänä ja sanovat SAK:n palkkalinjan romuttavan Suomen kustannuskilpailukyvyn. Jos yritysten palkkakustannukset kasvavat liikaa, niiden tuotteet tai palvelut voivat muuttua liian kalliiksi markkinoilla.
SAK on kuitenkin oikeassa siinä, että palkansaajien ostovoima on viime vuosien inflaatiopiikin takia heikentynyt.
Nyt vaaditaan paria prosenttia korkeampia korotuksia, kun maltillisia palkkaratkaisuja on tehty pitkään ja inflaatio on kurittanut duunareita.
Kymmenen prosentin korotus on kuitenkin kova luku. Osalla yrityksistä voi olla varaa se maksaa ilman suuria ongelmia, muttei kaikilla.
SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta pohti torstaina edustajiston kokouksessa, että todennäköisesti neuvotteluissa sovitaan kompromissista, kuten yleensä tehdään. Kukaan ei saa aina kaikkea, mitä haluaa.
Kuka menettää kasvonsa?
Julkisesti lausuttu kova palkkatavoite tarkoittaa kuitenkin sitä, että palkansaajien jäsenistössä odotukset ovat korkealla.
Ja korkeista odotuksista on joskus vaikea laskeutua kovaan kompromissiin. Näin on kuitenkin todennäköisesti tehtävä, koska työehtosopimusten neuvottelutulokset vaativat aina ammattiliiton hallituksen tai muun päättävän elimen hyväksynnän. Riittävä määrä pettyneitä änkyröitä voi kävellä neuvottelijoidensa yli ja kaataa työllä ja tuskalla aikaansaadun kompromissin.
SAK:n julkisuudessa käymä palkkakampanja tarkoittaa sitä, että todennäköisesti joku menettää lopulta kasvonsa.
Näin voi käydä ammattiliittojen johtajille, jotka saattavat joutua hyväksymään lopulta pienemmät korotusprosentit. Myös ammattiliitot tarvitsevat jossain vaiheessa sovinnon. Loputtomiin lakkoihin ei ole kenelläkään varaa.
Lakkoilu voi puolestaan painostaa työnantajia syömään sanansa ja myöntymään SAK:n liittojen tavoitteisiin. Sitten nähtäisiin, ovatko väitteet kilpailukyvyn romuttamisesta totta vai liioittelua.
Huomionarvoista on myös se, että Teollisuusliitto on jo tehnyt joitakin yrityskohtaisia sopimuksia, joissa huhujen mukaan on korkeita palkankorotuksia. Jotkut yritykset ovat siis jo olleet valmiita maksamaan työrauhasta.
Nyt katsotaan taas työmarkkinoiden tuttuun tapaan, kenen hermot pitävät, kun lakkovaroituksia jaellaan päivittäin.
Aineksia on niin rakentavaan sovintoon kuin repivään riitaan ja raivoisaan lakkotalveen.