Monet perheet eivät saa tutkimusnäyttöön perustuvia hoitomenetelmiä edes pitkien jonotusten jälkeen ja se on sekä inhimillinen että taloudellinen tragedia, kirjoittaa MTV Uutisten sote-toimittaja Joonas Lepistö.
Puhelimeni soi. Luurin päässä hätääntynyt äiti kysyi: miksi apua ei saa silloin, kun sitä todella tarvii? Sitten hän alkoi kertoa.
Noin puolitoista vuotta sitten hän pyysi lapselleen ensimmäisen kerran apua käytöshäiriöiden vuoksi. Kului puoli vuotta, kunnes kuraattori tapasi lasta kerran. Lapsi oli tapaamisessa kertonut kaiken olevan hyvin, eikä kuraattori siten tiennyt, miten voisi olla avuksi.
Viime syksynä koulussa käydyssä oppimiskeskustelussa opettaja nosti esiin oman huomionsa, että lapsi saattaisi tarvita psykologin tai neuropsykologin arviota. Samaan hengenvetoon koulusta tiedusteltiin, olisiko perheellä varaa tai vakuutusta, joka kattaisi kartoitukset yksityisellä sektorilla. Epäily oli, että nelosluokkalainen lapsi on saattanut ehtiä jo yläkouluun, ennen kuin asia koulun oppilashuollon kautta etenee.
Lain mukaan oppilaalle on järjestettävä mahdollisuus keskustella henkilökohtaisesti opiskeluhuollon psykologin tai kuraattorin kanssa viimeistään seitsemäntenä oppilaitoksen työpäivänä sen jälkeen kun oppilas on tätä pyytänyt. Kiireellisessä tapauksessa mahdollisuus keskusteluun on järjestettävä samana tai seuraavana työpäivänä.
Äiti ei ihmettele, että Viertolan kaltaista tapahtuu. Hän itse yrittää pitää lapsensa aisoissa niin, että kehitys etenisi suotuisasti eikä ainakaan heikkenisi. Hän kokee olevansa äidin lisäksi opettaja, psykologi ja kuraattori. Hän haluaisi, että riittäisi, että olisi äiti, ja että muut hoitaisivat omat tonttinsa.
Perheen ystäväpiiristä löytyy myös poliisi, jonka kanssa asiasta on keskusteltu. Poliisi on tarjoutunut jututtamaan lasta todeten, että on aina parempi jututtaa aiemmin kuin myöhemmin.
Joka puolelle pitää huutaa tosi kovaa, että jotain tapahtuu, sanoo äiti. Äitiä pyydetään hakemaan apua yksityiseltä käytöshäiriöihin. Miksei apua ei saa julkiselta? hän kysyy.
Koulussa oppilashuollon edustajat ja opettaja pitivät keskustelun vanhempien kanssa. Kerrattiin ongelmat. ”Poltamme aikaa älyttömiin asioihin. Keskustelun sijaan, voisiko joku yrittää tehdä jotain tilanteen edistämiseksi.”
Perheen arki on kuormittavaa, ja äiti päätyi hakemaan apua myös lapsiperheiden sosiaalineuvonnasta. Sieltä suositettiin ottamaan yhteyttä koululääkäriin. Koulun terveydenhuollosta hänelle kerrottiin, että käytössä olevaan keskitettyyn koululääkäripalveluun on niin pitkät jonot, että jokin muu apu olisi parempi. Seuraavaksi vuorossa voisi olla terveyskeskuslääkäri.
Sosiaalineuvonnan kautta tapaaminen järjestyi kuitenkin perheneuvolaan, jossa äiti kävi juttelemassa. Nyt toiveena on, että sitä kautta myös lapsen asiat lähtevät etenemään koulun oppilashuollossa.
Eikö sote-uudistuksen idea ollut saada ajoissa apua? kysyy äiti.
Luukulta toiselle
Kaupungin virastosta todetaan, että on ollut pidempään pula koulu- ja opiskeluterveydenhuollon lääkäreistä, rekrytoinneista huolimatta, ja että terveydenhuollossa on koko maassa muuallakin kuin kouluterveydenhuollossa tällä hetkellä vaikea saada riittävästi työvoimaa.
Ajoissa apua? Sitä varmasti kaikki toivovat. Valitettavasti monet perheet eivät saa tutkimusnäyttöön perustuvia hoitomenetelmiä edes pitkien jonotusten jälkeen.
Jonotus tuskin on ainakaan lyhentymään päin. Hallitus päätti juuri muuttaa hoitotakuun määräaikaa kahdesta viikosta kolmeen kuukauteen. Olisiko edes lapset kannattanut rajata päätöksen ulkopuolelle?
Lastenpsykiatrian professori Andre Sourander kertoo, että apua tarvitsevien perheiden kohdalla valitettavan usein jonotetaan luukulta toiselle. Souranderin mukaan käytöshäiriöiden varhaiseen hoitoon on olemassa psykososiaalisia hoitokeinoja, joita tulisi olla saatavilla perustasolla, mutta valitettavasti näitä ei useinkaan ole palveluvalikoimassa.
Se, että aikaa kuluu jonottamalla erilaisiin palveluihin, johtaa usein lumipalloefektiin eli lapsen ongelmien kasaantumiseen ja vaikeutumiseen, sanoo Sourander. Vaillinainen järjestelmä luo inhimillisiä ja taloudellisia tragedioita.
Äidistä on ihan järjetöntä, että lapsella on joko neuropsykologinen tai kasvatuksellinen asia, minkä oikaisemiseksi kotona keinot ovat loppuneet ja sen sijaan, että oppilashuolto tarttuisi asiaan, äiti päätyy soittelemaan tuttaville, sosiaalitoimen palveluihin, terveyskeskukseen, vertaisilleen ja niin edelleen.
– Ja lopulta ainut hoito, mitä olemme saaneet, on se, että olen itse käynyt työnantajani maksamalla työterveyspsykologilla keskustelemassa ja etsimässä keinoja siihen, miten voisin lapsiani ohjata ja miten pidän huolta itsestäni, että jaksan sen tehtävän hoitaa. Mutta eihän asia niilläkään keinoilla selviä, sillä apua tarvitsisi ensisijaisesti se lapsi.
Lapsen kaksi vuotta voi olla aikuisen 12 vuotta
Äidin kokemukset ovat valitettavan tuttuja, sanoo Mieli ry:n johtava asiantuntija Kristian Wahlbeck.
– Oppilashuollon saavutettavuus on heikko, noin kolmasosa lapsista ja nuorista ei ole saanut tukea ja apua hyvinvointiin koulukuraattorilta lukuvuoden aikana, vaikka olisi tarvinnut. Vielä useampi kertoo että ei ole päässyt koulupsykologille, vaikka olisi tarvinnut. On valitettavan tavallista, että lain määräyksiä koulukuraattorien ja -psykologien minimimitoituksista ja odotusajoista keskusteluihin ei noudateta.
Varhaislapsuudessa alkavat käytöshäiriöt jotka jatkuvat nuoruusikään ovat yhteydessä aikuisiän syrjäytymiseen, matalaan koulutustasoon, psykiatrisiin häiriöihin, antisosiaalisuuteen, päihdeongelmiin ja varhaiseen kuolemaan. Monesti päädytään lastensuojelutoimenpiteisiin.
Sosiaali- ja terveyssektorin aiheisiin erikoistunut toimittaja Joonas Lepistö avaa yhteiskunnan ajankohtaisia teemoja. Asiantuntijoiden ja kansalaisten kokemusten kautta Lepistö kertoo, missä tilassa Suomen sosiaali- ja terveyspalvelut ovat. Miten sote pelastetaan? Juttuvinkit joonas.lepisto(@)mtv.fi.
Äskettäin julkistettiin tutkimus, joka kertoi, että lähes joka viides nepsyoireinen lapsi on sijoitettu sijaishuoltoon.
Karmea asia, jos kasvuoloissa ei ole vikaa ja kysymys on siitä, että lapsi tarvitsisi apua, mutta kuluu vuosia sitä hakiessa, kommentoi Hyvinvointialueyhtiön erityisasiantuntija Aila Puustinen-Korhonen.
– Kyllä ne tilanteet loppujen lopuksi johtavat siihen helposti, että vanhemmat täysin uupuvat ja viimeisenä oljenkortenaan pyytävät huostaanottoa ja lapsen sijoittamista. Lapsen sijoitus perustason laitokseen vuodeksi maksaa noin 120 000 - 140 000 euroa ja sillä kyllä palkkaisi lapselle oman kouluavustajan ja pari perhetyöntekijää lapsen arkea ja perheen yhteistä arkea tukemaan ja auttamaan. Minkäänlaista näyttöä ei ole siitäkään, että sijaishuollolla olisi lapsen nepsyoireisiin jotenkin parantava vaikutus.
Opiskeluhuollolle kuuluva yhteisöllinen opiskelijahuolto olisi pitänyt soteuudistuksessa jättää kunnan vastuulle ja hyvinvointialueen opiskeluhuollon tehtäväksi jättää yksilökohtainen opiskeluhuolto, toteaa Puustinen-Korhonen.
– Lapsen koulunkäynnin ja oppimisen vaikeuksien selvittely tulisi säätää selkeästi kouluterveydenhuollon ja kuraattori- ja psykologipalvelujen tehtäväksi ja sen tulisi olla ripeää ja sitä tulisi tehdä hyvässä yhteistyössä erikoissairaanhoidon kanssa yhdessä sovituin konsultaatiorakentein. Lapsen kaksi vuotta voi olla aikuisen 12 vuotta! Onko oikeasti oltava psykologi tai kuraattori tekemässä yhteisöllistä opiskeluhuoltoa, kun samaan aikaan yksilökohtaiseen opiskeluhuoltoon ei pääse ihmismäisessä ajassa ja lapset jäävät vaille tarvitsemaansa tukea?
Sourander kertoo, että kodin ulkopuolelle tapahtuviin sijoituksiin uppoaa jo miljardi euroa vuodessa.
– Arvioni mukaan, jos tästä summasta 2 prosenttia sijoitettaisiin valtakunnallisesti näyttöön perustuvien käytöshäiriöinterventioiden toteuttamiseen perustasolla, niitä tarvitseville säästöt olisivat huomattavat.
Äidin hätä lapsesta ja koko perheen jaksamisesta on suuri. Mitä pitää tapahtua, että lapsi saa apua?
