Tutkimusprofessorin mukaan liian moni neurokehityksellisen häiriön omaava, niin sanottu nepsylapsi on jäänyt Suomessa heitteille.
"Olemme rakentaneet palvelujärjestelmän, jossa kaikki yrittävät auttaa yksin, ja resurssien tai osaamisen loppuessa, siirtävät lapsen seuraavalle autettavaksi."
"Köyhyys ei saisi olla syy kodin ulkopuoleiseen sijoitukseen."
Sitaatit ovat lasten hyvinvoinnin asiantuntijoilta, joita MTV Uutiset haastatteli tuoreeseen Oulun yliopiston tutkimukseen liittyen.
Tutkimusprofessori Tiina Ristikari pitää julkaistua tutkimusta alan yhtenä tärkeimmistä viimeiseen kymmeneen vuoteen.
17:11
Lapsiasiavaltuutettu kertoo MTV:lle, mistä syistä lastensuojelu on kaaoksessa ja mitä nyt pitäisi tehdä.
ADHD sijoitetuilla lapsilla kaksi kertaa yleisempää verrattuna ei-sijoitettuihin
Oulun yliopiston tutkimuksen mukaan liki joka viides neurokehityksellisen häiriön omaava lapsi päätyy sijoitetuksi kodin ulkopuolelle ennen 18 vuoden ikää. ADHD-diagnoosin saaneet lapset ovat tutkimuksen mukaan yliedustettuina kodin ulkopuolelle sijoitettujen joukossa.
Perheen toimeentulotukiasiakkuus oli keskeinen sijoituksiin kytköksissä oleva tekijä. Sijoitettujen lasten vanhemmilla oli myös muita useammin psykiatrisia häiriöitä.
ADHD oli sijoitetuilla lapsilla kaksi kertaa yleisempää verrattuna ei-sijoitettuihin.
ADHD:n ja muiden neurokehityksellisten häiriöiden diagnosoinnissa ja hoidossa olisi kiinnitettävä erityistä huomiota koko perheen tilanteeseen ja haasteisiin, kuten vanhempien mielenterveysongelmiin ja perheen köyhyyteen.
– Perheiden tilanne tulisi tarkistaa säännöllisesti lasten terveydenhuoltopalveluissa, ja tarvittavat koko perhettä tukevat palvelut tulisi järjestää lapsen terveydenhoidon lisäksi, sanoo väitöskirjatutkija, Siunsoten ylilääkäri Sanni Penttilä.
Kaikki nepsylapset eivät päädy sijoitetuksi
Mutta miksi nepsylapset päätyvät sijoitetuiksi niin usein?
– Kaikki nepsylapset eivät päädy sijoitetuksi, mutta tiesimme aikaisemmasta tutkimuksesta, että kodin ulkopuolelle sijoitetuilla lapsilla on muita lapsiryhmiä useammin diagnosoituja neurokehityksellisiä tai psykiatrisia häiriötä ja että sijoitusten takana on erilaisia perheiden tilanteisiin liittyviä ongelmia. Emme ole kuitenkaan aikaisemmin tienneet, että miten nämä eri tekijät yhdistyvät ja johtavat kodin ulkopuoliseen sijoitukseen.
– Nyt tehdyn tutkimuksen mukaan erityisesti ne lapset, joilla on diagnosoitu neurokehityksellinen häiriö ja joiden kotona on pitkittynyttä toimeentulotuen tarvetta eli taloudellisia vaikeuksia, päätyvät erityisen usein kodin ulkopuoliseen sijoitukseen. Myös muut psykiatriset häiriöt ovat yleisempiä sijoitukseen päätyvillä nepsylapsilla, toteaa Itlan tutkimusprofessori Tiina Ristikari (kuvassa).
Tutkimusprofessori Tiina Ristikari pitää julkaistua tutkimusta alan yhtenä tärkeimmistä viimeiseen kymmeneen vuoteen.
Jonot testeihin ja palveluihin liian pitkiä
Ovatko nepsylapset jääneet Suomessa heitteille?
– Eivät kaikki, mutta liian moni. Jonot testeihin ja palveluihin ylipäätään ovat liian pitkiä, sanoo Ristikari.
– Nyt monella alueella tehdään hartiavoimin töitä, jotta neuroerityiset lapset saisivat varhaisemmassa vaiheessa parempaa tukea. Käypä hoitoakin ilmeisesti mietitään uudistettavaksi ja meidän tutkimuksemme kyllä antaa siihen vahvat perusteet.
Siunsoten Penttilä korostaa perheille annettavaa pitkäkestoista riittävää tukea, jotta sijoituksilta vältyttäisiin.
– Tutkimus tuo esiin erityisesti koko perheen palvelutarpeen kartoituksen tärkeyden. Ei ole siis mitään yhtä sektoria tai ammattiryhmää, jonka pitäisi vastata näiden lasten tuentarpeesta, vaan tuki pitäisi räätälöidä mahdollisimman hyvin lapsen arkea tukevaksi, niin koulussa kuin kotona.
Ympäristötekijöillä on iso merkitys
Miksi köyhyys ajaa lapset sijaishuoltoon?
– Mitään yhtä selitystä tutkimuksemme ei tähän anna, mutta tiedämme, että erityisesti neurokehityksellisen häiriön diagnoosin saaneiden lasten ympäristötekijöillä on iso merkitys heidän toimintakykyynsä.
– Mitä heikommin ympäristö tukee erityisesti ADHD-piirteisten lasten toiminnanohjausta, sitä vaikeampaa heidän on toimia niin koulussa kuin kotona. Samaan aikaan tiedetään, että köyhyys lisää vanhempien stressiä ja vie arjesta voimavaroja. Voimavarojen heikentyessä voi nykyisessä palvelujärjestelmässä olla liian vaativaa perheille hakea ja vaatia lapselle hänen tarvitsemaansa tukea, Ristikari vastaa.
Köyhyys ei saisi olla syy kodin ulkopuoleiseen sijoitukseen
Tutkimusprofessori Ristikari kertoo, että laki ei varsinaisesti estä pienituloisia päätymästä sijaishuoltoon.
– Laki kyllä ohjaa siihen, että köyhyys ei saisi olla syy kodin ulkopuoleiseen sijoitukseen. Tänä päivänä kuitenkin on niin, että lapsiperheköyhyys kuntatasolla yhdistyy erittäin vahvasti kodin ulkopuolisten sijoitusten määrään, ja perheen köyhyys on keskeisimpiä riskitekijöitä sijoitukselle.
– Palvelujärjestelmämme ei ole riittävän vahva ehkäisemään köyhyyden negatiivisia vaikutuksia lapsen kehitykseen.
"Monialaista tukea saa vasta, kun ongelmat ovat kärjistyneet"
Lainsäädännössäkin on työstämistä, mutta se ei yksin riitä, toteaa Ristikari.
– Ajattelen itse, että lainsäädännön tulisi velvoittaa vielä vahvempaan monialaiseen palvelutarpeen arviointiin ja siitä seuraavaan varhaisen vaiheen vahvaan monialaiseen tukeen. Nyt tätä vahvaa, monialaista tukea saa vasta, kun ongelmat ovat kärjistyneet.
– Yksin lakiuudistus ei ongelmaa kuitenkaan ratkaisisi. Nimittäin nyt lähes kaikki lasten ja nuorten palveluja ohjaavat lait velvoittavat yhteistyöhön, mutta sitä ei osata riittävästi toteuttaa. Tarvitaan siis uudenlaista tukea hyvinvointialueiden, kuntien ja kolmannen sektorin yhteistyöhön, joka auttaa heitä kehittämään käytännön työn malleja, jotka varmistavat perheille vaikuttavan varhaisen vaiheen tuen, joka on heille räätälöity ja on riittävän pitkäkestoinen.
Ennaltaehkäisy ei toimi
Onko tämä tutkimus esimerkki siitä, että ennaltaehkäisy ei Suomessa toimi?
– Meillä on paljon tutkimustietoa siitä, että ennaltaehkäisy ei toimi. Jo sijaishuollon luvut kertovat siitä. Tämä tutkimus kertoo meille erityisesti ne kohdat, jossa ennaltaehkäisy ei toimi. Näin on köyhien lasten kohdalla ja niiden lasten kohdalla, joilla on neurokehityksellisiä pulmia, varsinkin jos perheessä yhdistyvät molemmat.
Lastensuojelun rahoista suurin osa kuluu sijaishuoltoon. Miksi lapset ja perheet eivät saa apua ajoissa?
– Tähän on varmasti lukuisia eritasoisia syitä. Lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia on perinteisesti edistetty erillisillä järjestelmillä: koulu lisää sivistystä, terveydenhuolto parantaa sairauksia ja sosiaalihuolto ratkaisee sosiaalisia ongelmia. Jokainen palvelu on ollut aikanaan menestystarina, mutta ne eivät pysty enää erillään vastaamaan nykymaailman monimutkaisiin haasteisin.
– Tarvitaan palveluiden rajat ylittävää yhteistyötä, joka tukee lasten ja nuorten pärjäämistä ennalta ehkäisevästi ja kokonaisvaltaisesti, sen sijaan, että ongelmia ratkotaan pistemäisesti, siiloutuneesti ja myöhässä, toteaa Ristikari.
Sosiaali- ja terveyssektorin aiheisiin erikoistunut toimittaja Joonas Lepistö avaa yhteiskunnan ajankohtaisia teemoja. Asiantuntijoiden ja kansalaisten kokemusten kautta Lepistö kertoo, missä tilassa Suomen sosiaali- ja terveyspalvelut ovat. Miten sote pelastetaan? Juttuvinkit joonas.lepisto(@)mtv.fi.
Mikä on koulujen rooli?
Vaikka kouluilla on tärkeä rooli, vastuu kuuluu koko yhteiskunnalle, korostaa ylilääkäri Penttilä.
– Koulu ei ole yksin vastuussa tuen tarpeisten lasten ja perheiden auttamisesta, vaan se on koko yhteiskunnan vastuulla. Olemme rakentaneet palvelujärjestelmän, jossa kaikki yrittävät auttaa yksin ja resurssien tai osaamisen loppuessa, siirtävät lapsen seuraavalle autettavaksi. Tämän sijaan tarvitaan yhdessä auttamisen malleja, jossa auttamisen kohteena ja auttamisessa mukana ovat kaikki lapselle tärkeät aikuiset, ja eri palvelut liittyvät tähän auttamiseen, silloin kun heitä tarvitaan.
Päättäjien keinottomuus
Tutkimusprofessori kokee, että päättäjillä on keinottomuutta kyseisessä asiassa.
– Ei ole helppoa ratkaista systeemitason ongelmia. Meillä on paljon pistemäisiä ratkaisuyrityksiä, jotka eivät ole tuottaneet tulosta. Kompleksiset ongelmat vaativat omanlaisiansa ratkaisukeinoja, ja näitä ei ole Suomessa vielä otettu käyttöön riittävästi lasten, nuorten ja perheiden kohdalla.
– Itla vastaa tähän tarpeeseen yhteisövaikuttavuustyöllä, jota tehdään eri puolilla Suomea. Sen tavoitteena on auttaa järjestöjä, kuntia, seurakuntia ja hyvinvointialueita parantamaan lasten, nuorten ja perheiden elämää tutkimuksen sekä keskinäisen yhteistyön avulla. Jaettu ymmärrys ratkaisua kaipaavista ilmiöistä sekä eri toimijoiden yhdessä kehittämät monipuoliset ratkaisut ovat työn ytimessä. Itla ja Oulun yliopisto toimivat alueellisen työn taustatukena sekä edistävät lähestymistavan laajentumista koko Suomeen.
"Kenelläkään ei ole kokonaiskuvaa perheen tilanteesta"
– Tutkimus tekee selväksi sen, että jokaisen neuroerityisen lapsen kohdalla meidän on selvitettävä perheen kokonaistilanne, ja jos perheessä on muuta kuormitusta ja erityisesti köyhyyttä, on palveluiden kannettava vastuu ja varmistaa riittävän vahva arjen tuki perheelle.
Ja mitä näiden perheiden elämässä tapahtuu ennen sijoitusta?
– Oma käsitykseni on, että perheissä ei usein ole näissä tilanteissa riittäviä voimavaroja hakea kaikkea sitä apua, johon perheillä olisi oikeus. Koulussa ei yhteistyö perheen ja palvelujen kanssa ole riittävää lapsen kokonaisvaltaisen tuen muodostamiseksi. Lisäksi terveydenhuollossa ei kartoiteta perheen tilannetta riittävästi. Kenelläkään ei siis ole kokonaiskuvaa perheen tilanteesta, perheen itsensä lisäksi, ja jokainen sektori toimii erillään, arvioi Ristikari.
– Nyt etsitään usein ensisijaista selitystä lapsen ominaisuuksista erilaisiin lasten oireiluihin ja nojataan hyvin paljon lapsen yksilöarviointeihin ja yksilökuntoutuksiin, eikä koko perheen tilannetta välttämättä huomioida. Saatetaan olettaa, että tilanne ratkeaa kokonaisuudessaan sillä, että lapsi saa ADHD-diagnoosin ja -lääkityksen, summaa Penttilä.
