Marilyn Mansonin esitys isänpäivänä Helsingin Jäähallissa sai aikaan ristiriitaisia tunteita.
5 000 ihmistä huutaa pimeässä jäähallissa. Vihdoin odottelu loppuu ja kaiuttimista alkaa virrata Wolfgang Amadeus Mozartin Requiemin sävelet. Rauhallisen, dramaattisen musiikin rikkoo lavalle lasketun verhon takaa kuuluva shock-rock-artisti Marilyn Mansonin karjaisu.
Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Ajattelen, että tämä enteilee hyvää. Tuo hetki jää osaltani kuitenkin keikan vaikuttavimmaksi.
Kymmenennen albuminsa äskettäin julkaissut Manson saapui esiintymään Helsingin Jäähallille isänpäivänä sunnuntaina 12. marraskuuta. Varmuutta siitä, esittääkö 48-vuotias artisti keikkansa sovitusti, odotettiin henkeä pidätellen. Manson nimittäin loukkaantui syyskuussa esiintyessään New Yorkissa, kun painava lavaste kaatui hänen päälleen.
Ensimmäisellä keikallaan onnettomuuden jälkeen Manson esiintyi pyörätuolissa. Helsingissä mies seisoi suurimman osan keikasta omilla jaloillaan, vaikka hänen oikea jalkansa näytti olevan polveen asti kipsissä. Manson poistui lavalta aina kahden avustajan tukemana vaihtamaan asuaan.
Olosuhteet huomioon ottaen Mansonia on pakko ylistää suorituksestaan. On varmasti melko tuskaista vetää rock-konsertti kipsatulla, kipeällä jalalla. Keikka oli vielä Mansonin kuukauden kestävän Euroopan kiertueen ensimmäinen. Toivon hänelle voimia, sillä kiertue tulee olemaan varmasti erittäin raskas.
Jo keikan alussa huomasin miksauksen olevan niin pielessä, etten kuullut omalle paikalleni laulusta juuri mitään. Sama ongelma toistui läpi konsertin, vaikka parani toisinaan loppua kohden.
Mansonin settilista varmasti miellytti miehen faneja. Uuden Heaven Upside Down -levyn kappaleiden lisäksi kuultiin tasaisesti suht varmoja valintoja 1990-luvun puolelta, kuten esimerkiksi The Dope Show ja Tourniquet. Tai ainakin lavan edessä olevat todennäköisesti kuulivat.
Lavalla ei ollut lainkaan screenejä, joten hallin takaosassa ollut yleisö ei nähnyt todennäköisesti juuri mitään. Liekö screenien puutteeseen ollut syynä Mansonin kipsissä oleva jalka, jota ei turhaan haluttu mainostaa.
Mansonin esiintyminen oli sopivan röyhkeää, niinkuin rock-tähdellä kuuluukin olla. Vaikka Manson ei pystynyt liikkumaan lavalla, hän ei kuitenkaan vaikuttanut välinpitämättömältä. Rokkari puhutteli ja huudatti yleisöään tottuneella otteella.
– En pysty tanssimaan jalkani takia, joten tehkää se puolestani, mies käskytti yleisöään ennen kappaletta The Beautiful People.
Marilyn Mansonin keikka tuntui kokonaisuutena katkonaiselta ja kömpelöltä. Kappaleiden välillä oli epämääräisiä taukoja ja show itsessään loppui Coma White -kappaleen jälkeen kuin seinään.
Kun hämmentynyt keikkakansa vaelsi hakemaan takkejaan narikasta, takanani ollut mies tiivisti varmasti monen mielessä olleen ajatuksen oivaan kysymykseen: eikai tämä voi olla mikään väliaika?
Kaiken kaikkiaan Mansonin esitys sai minussa aikaan ristiriitaisia tunteita. Olin pettynyt heikkoon tekniikkaan ja tunsin suurta sympatiaa jalkansa telonutta laulajaa kohtaan. Hoitajiksi pukeutuneiden avustajien oli varmaankin tarkoitus luoda vinksahtaneen sairaalan tunnelmaa. Minulle asetelma näyttäytyi todellisena ja ikävänä loukkaantuneen laulajan tarvitessa jatkuvasti hoitajiensa apua.
Keikan jälkeisenä aamuna sähköpostiini tipahti tiedote, jossa kerrottiin Mansonin tulevan esiintymään ensi vuoden kesäkuussa Hyvinkään Rockfestiin. Hymähdin tyytyväisenä. Sunnuntai-iltana sain vähintään muistutuksen siitä, kuinka kova juttu Manson on minulle joskus ollut ja haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden.
Ja nähdä hänet ilman rajoittavaa kipsiä.