Joillakin ihmisillä näyttää olevan sellainen käsitys historiasta, että poistamalla patsaat puistoista historiaa voisi muuttaa – tai ainakin sen voisi piilottaa. Emme me voi muuttaa historiaa lainkaan, piilottaminen on huijaamista. Patsas voi olla ”parhaimmillaan” karmea muistutus historiasta, kirjoittaa kommentissaan MTV Uutisten toimittaja Kari Pyrhönen.
Jos joku katsoo, että suomalaisen kaupungin puistossa seisova Lenin-patsas edustaa tänä päivänä Leninin politiikalle kumartelua, kannattaisi opiskella YYA:n ja Neuvostoliiton historia uudestaan – tai ehkä ensi kertaa.
Olen hiukan naureskellen seurannut kotikaupunkini Kotkan piehtarointia Lenin-patsaansa ympärillä. Siinähän se on tönöttänyt kotikatuni puistossa 42 vuotta. Yhtä tuttua arkipäivää kuin tuolloin viereisen leikkipuiston partaveden tuoksuiset spurgut, jotka olivat Neuvostoliittoa vastaan taistelleita sotaveteraaneja.
"Näin naapurissa – ja kohta vissiin meilläkin"
Virolaisen (eikun neuvostoliittolaisen) kuvanveistäjän takoma pää rahdattiin Kotkaan 1979 ystävyyskaupunki Tallinnan lahjoituksena. Kotka oli silloin vahva aatteiden kaupunki, Taisto Sinisalon vähemmistökommunistien ja demarien tanner.
Patsasta vastapäätä sijaitsi Järjestötalo. Sen edessä seisoi useana iltana pitkä rivi Lada- ja Moskvitsh -merkkisiä autoa. Taistolaiset olivat taas kokoontuneet. Meitä nuoria, jotka emme olleet liittyneet kommarinuoriin, nauratti. Yle-radiosta tuli Näin naapurissa. Meille se oli ”Näin naapurissa – ja kohta vissiin meilläkin”.
Elin tuossa punaisessa kaupungissa läpi umpisuomettuneen 1970-luvun. Se oli parasta lapsuutta ja nuoruutta. Rokki soi – ja pressa oli ikuinen Kekkonen. Aikuiset olivat kuulemma itään rähmällään, mutta ei. YYA suojeli patsasta.
