Helsingin kirjamessut esiintyvät merkittävänä kulttuuritapahtumana, vaikka ne ovat ainakin messuvieraan näkökulmasta vain tavalliset messut ja kustantajien markkinointityötä, kirjoittaa toimittaja ja uutispäällikkö Juulia Jaulimo kommentissaan.
Rakastan kirjallisuutta ja taidekeskustelua, jopa niin paljon, että heikkoja uranäkymiä uhmaten opiskelin kirjallisuustiedettä pääaineenani. Kaltaiselleni ihmiselle Helsingin kirjamessut voisivat olla vuoden kohokohta.
Vaan minuapa ei huvita käydä koko messuilla.
Jokaisella vierailullani kirjamessut on vaikuttanut tapahtumalta, jossa haahuillaan Messukeskuksen käytävillä, jotka onnistuvat tuntumaan samanaikaisesti kolkoilta ja ahtailta, väkisinshoppailemassa vuoden kirjatapaukset. Näin siis messuvieraan näkökulmasta: kirjallisuusmaailman sisäisille tekijöille messut ovat toki tärkeät ja kuulemma jopa hauskat.
Kirjamessujen yhteydessä järjestetään tänä vuonna "viinin ja ruoan ystävien" Viinikylä -tapahtuma ja aiempina vuosina Messukeskuksessa on nautittu kirjamessujen aikaan myös Ruoka ja viini -messuista. Kokemusteni mukaan moni messuvieras käykin hakemassa osteluun vielä pontta viinikylän puolelta.
Kirjamessut toki yrittävät olla messuvieraille muutakin kuin shoppailua, joka saa lisähypeä kyljessään järjestettävästä viinitapahtumasta, mutta messut kohtaavat yrityksessään kaksi vaikeutta.
Ensinnäkin, kirjallisuuskeskustelu on hankala laji ja lähtökohta messuille. Mitä kaunokirjallisuuteen tulee, jo 1900-luvun puolivälin tienoilla kirjallisuuskeskustelu on kääntynyt tekijäkeskeisyydestä tekstiin itseensä, tekstistä luettavissa oleviin tulkintoihin.
Nykyään tekijöille ja kontekstille, joissa teokset on kirjoitettu, annetaan jälleen suurempi merkitys – intersektionaalisuuden myötä sillä on jälleen väliä, kuka kirjoittaa ja kuka sanoo ja mitä – verrattuna esimerkiksi 1960-lukuun, kun kirjoitti kuuluisan esseensä tekijän kuolemasta.