Kirja-arvio: Miltä televisio tuntuu?

Televisiosta kiinnostuneet 13 esseistiä kirjoittaa "televisiosta ja tunteista" ja hyvin kirjoittavatkin. Monelle tämän kirjan kirjoittajalle televisiosarjat tuntuvat olevan klassisia tunteiden tulkkeja ja ihmiselämän peilejä. Kritiikkiä teksteissä on paljon mutta niin on myös intohimoa. 

Televisio ja sen sarjat eivät jätä ketään kylmäksi vaikka monessa artikkelissa televisio-ohjelmat nähdään tietyllä tapaa menneisyyteen kuuluvina kultturituotteina. 

Kirjan alkupuolella käsitellään laajasti tositelevisiota, tuota nykytelevision muotiformaattia. Carmen Baltzar kirjoittaa "roskareality" Love Islandista, joka kuitenkin koukuttaa häntä niin paljon, että "minua kiinnostaa kaikki mitä saarella tapahtuu ja ei tapahdu, eikä missään meta-mielessä". Niinpä, roska on yksi television vetovoimatekijä.

Saara Hannuksen artikkeli kritisoi realityohjelmien heteronormatiivisuutta. Veikka Lahtinen katsoo köyhyyspornoa eli Ulosottomiehet-sarjaa ja kertoo kuinka realityohjelma "muokkaa ihmisistä tottelevaisia velanmaksajia". Lahtisen mukaan taiten tehty reality voi muuttaa ihmisen ajattelemaan ihan toisin kuin itselleen haluaisi tunnustaa. Velkaan ilmeisen leväperäisesti suhtautuva Lahtinen kun muuttuu itse suoraselkäiseksi velkojaksi sarjaa katsoessaan. 

Seksiä vähemmän, nolaamista enemmän

Marianne Savallampi käsittelee tositelevision nousua eksploitaation näkökulmata. Tämä tarkoittaa, että ohjelmassa esimerkiksi erotiikka, seksi tai muu vastaava asia on suuremmassa roolissa kuin itse tarina. 

Savallampi lähtee huomiosta, jonka mukaan erotiikka on lähes kadonnut televisiosta, koska internet on tuonut pornon kaikkien katsottavaksi. Myös väkivaltaviihde on kadonnut muun muassa pelimaailmaan. 

Niinpä kirjoittaja sanoo, että tositelevision nousun myötä ohjelmien viihdearvosta  iso osa perustuu seksin ja väkivallan sijaan yksilöiden henkiseen eksploitaatioon esimerkiksi nolaamalla tv-ohjelmassa mukanaolijoita. Näin katsojille saadaan tuotua reaktioita, jonka takia ohjelmaa myös katsotaan. 

Kirjoittajan mukaan tämä mahdollistaa sen, että henkistä väkivaltaa katsotaan läpi sormien eli henkinen väkivalta ikään kuin arkipäiväistyy samaan tapaan kuin mitä perinteiselle väkivallalle on käynyt. 

Savallammella on muitakin mielestäni teräviä huomioita tositelevisiosta, erityisesti erilaisista laihdutus- ja hamstrausohjelmista. Koska suurin osa erilaisista tositv-formaateista perustuu sosiaalipornoon ja koska niiden perussanoma on syyllistävä eli "ota itseäsi niskasta kiinni"-teemaa hyödyntävä, näyttävät ohjelmat ongelmien olevan henkilökohtaisia eivätkä yhteiskunnasta johtuvia. 

Katsoja ei näe tässä kuitenkaan ongelmaa, koska ohjelmat nähdään usein käsikirjoitettuina ja siten niiden totuusarvo on kyseenalainen. Tällöin riisto, eksploitaatio ei häiritse katsojaa vaikka tv-ohjelmaan osallistujia nolataan mennen tullen. 

Televisio on kuollut tai ylösnoussut

Kirjassa uhrataan myös paljon aikaa pohdinnalle "television kuolemasta", vaikka nykyaika on kai jo osoittanut, että ei televisio ole mitään kuolemaa tehnyt eikä edes lineaarinen eli niin sanottu perinteinen aikaasidottujen ohjelmien muodostama ohjelmavirta ole sekään minnekään kadonnut. 

Tytti Rantanen kysyykin, mitä eroa on katsoa lineaarista televisiota tai ahmia sarjoja suoratoistopalveluista. Juuri sarjojen ahmiminenhan kuulostaa riippuvuudelta, josta ahkeria perinteisen tv:n katsojia on syytetty. Eikö juuri sarja-ahmijoita pitäisi syyttää tv:n orjiksi?

Ufo-invaasio tulikin televisiosta

Yksittäisistä luvuista ehkä kaikkein mielenkiintoisin ainakin minulle oli Janne Siirosen artikkeli taivaalta tulevista muukalaisista eli 90-luvusta, jolloin Suomenkin televisio (lähinnä MTV mutta myös Ylen ajankohtaisohjelmat) villiintyivät Juhan af Grannista ja tämän ufo-ohjelmista. Toinen erityisen mielenkiintoinen artikkeli on Suvi Auvisen kirjoitus Alfred J. Kwakista, joka teki lapsista anarkisteja. 

Muita ohjelma-artikkeleita ovat muun muassa Iida Sofia Hirvosen katsaus Sinkkuelämää-sarjaan ja Ville Hämäläisen yhteisanalyysi Kotikadusta ja Mad Menistä. Sylvia Hosseini kirjoittaa Rectifystä, Kaisu Tervonen The Umbrella Academystä ja Sini Mononen Isänmaan puolesta -televisiosarjasta sekä Ylen tv-uutisten tunnusmusiikista. 

Lepää rauhassa televisio

Kirjan lopussa Pontus Porokuru kirjoittaa muistokirjoituksen koko televisiolle otsikolla "Lepää rauhassa, televisio!" Hän heittää erilaisia argumentteja, kuten "televisio on monumentti menneisyydestä" ja arvioi televisiota sitten sanomalla, että telvisio on kuin betonilähiöt tai heteroydinperhe, tai siis oli. 

Porokuru yhdistää mielestäni hieman yllättäen television ja romaanin – molemmat vaativat hänen mukaansa hiljentymistä, keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä eli asioita, joita emme enää someaikana arvosta. 

Televisiosta on vaikea olla yhtä mieltä, sillä koko maailma löytyy televisiosta monine tulkintoineen. Olipa kyse sitten lineaarisesta tai suoratoistoteleviosta, sarjat, elokuvat ja pisteohjelmat kertovat meistä  ihmisistä samaan tapaan kuin mitkä tahansa muut kulttuurituotteet. 

Kirjan tekstejä lukiessa huomaa, että television katsojista ja analysoijista toiset ovat auttamatta tosikkoja, toiset puolestaan eivät ota kaikkea niin vakavasti – jälkimmäisellä tavalla suhtautuvien tarinoita on paljon mukavampi lukea kuin tosikoiden tarinoita. Sama pätee varmaankin televisioon.