Keittiömme kaapit pursuavat kaiken maailman isoisän suosikeita, äidin suklaapalleroita ja tenavien toivekarkkeja. Talouskomeron ovea on puolestaan vaikea sulkea, kun sinne on sullottu maksikokoisia vessapaperipakettimöhkäleitä.
Koululuokat, partiolaiset ja urheiluseurat kauppaavat näitä herkkuja ja hyödykkeitä. Vaikeahan sitä on olla tukematta tuttavien silkohapsien ponnisteluita, kun asiaa tullaan oven taakse esittämään.
Tästä tuli mieleen, että entä jos näille myyntityössään tehokkaille ryhmille annettaisiin kauppatavaraksi ravien pääsylippuja? Lapset ja nuoret sekä heidän vanhemmat ovat oikein motivoituina – eli provisiopalkan edessä – uupumattomia toimissaan.
Me suomalaiset olemme puolestaan taloudellista kansaa. Kun jotain on hankittu, halutaan rahalle vastinetta. Vaikka tenavien toivekarkit saisivat hampaiden kiilteen karisemaan ja vessapaperin laatu olisi intiimialueelle armoton, tuotteet kulutetaan sinnillä loppuun. Samoin olisi asian laita ostettujen ravilippujen suhteen. Nehän käytetään, vaikka laji ei ennalta tuttu olisikaan.
Asetelma olisi erilainen kuin tavallisissa ilmaisraveissa, joista tieto ei tahdo tavoittaa lajin ulkopuolista porukkaa. Nyt uusi väki olisi aktivoitu omakohtaisesti ja yksitellen. Lipun kyytipojaksi lyötäisiin vielä pamfletti, jossa annettaisiin rautaisannos ravitietoa.
Jos pelkkä provikka ei saisi lippukauppaa luistamaan, voisi myyntiä tehostaa kilpailulla. Eniten lippuja myynyt porukka saisi bonuspalkinnon. Kilpailun loputtua kutsuttaisiin kaikki myyntitiimit perheineen raveihin viettämään kunnon kalaaseja. Samalla saataisiin heillekin avattua elämyksellisen lajimme saloja limun ja nisun hinnalla.
Lipunmyyntitempauksen kaltaisia keinoja ei liiemmin ole ravien piirissä käytetty. Moisissa matalan riskin ja mukavan tuottomahdollisuuden tapauksissa kaikki voittavat.