Kommentti: Kauhistelemme kovaäänisesti hoivayhtiöiden, kuntapäättäjien ja poliittikkojen törttöilyä, mutta pidämmekö me itse oikeasti huolta vanhemmistamme?

Yksityiset hoivayhtiöt ovat tehneet törkeitä virheitä. Monien mielestä syyllistyneet jopa rikoksiin. Sitä ei kukaan voi lähteä kiistämään ja se on tietysti anteeksiantamatonta.

Kuntapäättäjät ovat laiminlyöneet velvollisuutensa valvoa, että sopimuksia noudatetaan ja että vanhuksista pidetään huolta. Myös tämä on kiistatonta.

Kunnallinen hoivatyö ei ole, eikä ollut ennen yksityisten hoivayhtiöiden tiliin meneviä laiminlyöntejä, yhtään sen parempaa. Ei yhtään.

Esimerkkejä on ihan riittävästi, kunhan ne kaikki ehditään lähiviikkoina ja –kuukausina kertoa ja julkaista.

Juuri nyt attendoilla ja espereillä ryyditetyt otsikot uppoavat paremmin. Siitä hoivayritykset saavat syyttää itseään ja vain itseään.

Auttaako keskustelu?

Mutta paraneeko vanhustenhoito Suomessa ratkaisevasti, jos ja toivottavasti kun ajankohtainen julkinen keskustelu ja vääntö todella poikii hyviä ja oikeita ratkaisuja?

Paras ja oikein ratkaisu on se, että vanhusten hyvinvointiin ohjataan reilusti nykyistä enemmän verovaroja. Ilman sitä ongelmia on lähes mahdoton ratkaista kestävästi.

Mutta riittääkö pelkkä raha ja se, että päättäjät valvovat jatkossa paremmin?

Ei riitä.

Väitän, että ilman hoivayhtiöiden räikeitä väärinkäytöksiä esimerkiksi me toimittajat emme juuri kirjoittelisi sydänalaa repiviä vuodatuksia omien isiemme ja äitiemme huonosta kohtelusta joko kotihoidossa tai hoivakodeissa.

Liian montaa meistä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ainakaan minä en muista nähneeni viime päivien kaltaisia kirjoituksia tässä mittakaavassa viisi vuotta sitten. Ja viisi vuotta sitten vanhusten tilanne oli vähintään yhtä huono kuin nyt. Ellei jopa huonompi.

Tiedän omasta kokemuksesta, mutta en lähde vuodattamaan sitä tähän. Oma omatuntoni ei näiden asioiden suhteen ole puhdas. Ja uskallan väittää, että liian monella suomalaisella ei ole.

Paljon opittavaa Euroopasta

Omista vanhemmista huolehtiminen, vastuun kantaminen siitä, että oma isä ja äiti saavat viettää onnellista vanhuutta, on liian harvoille meistä tärkeä ja arvokas asia. Vanhemmat sukupolvet eivät enää pitkään aikaan ole meillä olleet kiinteä osa aktiiviväestön jokapäiväistä elämää.

Tässä suhteessa meillä on paljon opittavaa Etelä-Euroopasta. Lähes 25 vuoden kokemuksella uskallan sanoa, että jonkin verran myös vaikkapa Saksasta.

Kun poikani oli kouluikäinen ja isovanhemmat asuivat Suomessa, hän jäi sunnuntaisin usein ilman kavereita, koska monet saksalaisperheet pyhittivät ja pyhittävät edelleen sunnuntain isovanhemmille.

Onko meillä Suomessa näin? Onko joskus ollut? Ovatko asiat ehkä muuttuneet parempaan tai huonompaan suuntaan?

”Siellä ne pärjäilevät mukavasti itsekseen.” Näin meillä minusta liian usein kuitataan omien vanhempien vointia koskevat kysymykset.

Kuitataan, vaikka ei edes tiedetä, miten voivat. Jos ylipäätään kuitataan tai edes viitsitään ottaa puheeksi.

Hoivapaikka ei yksin riitä

Todellinen huolehtiminen ja vastuun kantaminen ei lopu siihen, että vanhuksille varmistetaan toimiva hoito kotona tai paikka hoivakodissa. Eikä se riitä, että silloin hosutaan ja häsätään, kun tapahtuu jotain dramaattista.

Vastuuta pitää kantaa ja huolehtia pitää myös sen jälkeen, kun hoito on varmistettu ja sitä ennen, kun tulee isoja ongelmia.

Ei kunnallisella eikä yksityisellä hoivahenkilökunnalla ole kovin suurta motiivia tehdä työtään hyvin, jos omaiset eivät käy tervehtimässä, eivät soita, eivät kysy, eivät kuuntele, eivät vaadi eivätkä varsinkaan kiitä, kun vanhus on tyytyväinen.

Verovaroilla rahoitetussa vanhusten hoidossa ja hoivapalveluissa yleensä tapahtuu kestävä muutos parempaan vain, jos me kaikki olemme valmiita tarkistamaan arvojamme koko elämän mittaisella polulla.

Vanhempien pitää kantaa aina viime kädessä itse vastuu lasten kasvatuksesta ja hyvinvoinnista. Näin väitän.

Terveen aktiiviväestön pitää kantaa aina ensisijaisesti itse vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Olen vahvasti tätä mieltä.

Ja päälle päätteeksi meidän lasten pitää viime kädessä huolehtia siitä, että meidän äitimme, isämme ja lähisukulaisemme saavat vanheta onnellisesti mahdollisimman hyvissä olosuhteissa. Olen tästä enemmän kuin vakuuttunut.

Valitettavasti näin ei nyt ole. Ja se näkyy.