Kommentti: Hannu Mikkola osoitti tiukimmassa mahdollisessa paikassa olevansa täydellinen esimerkki siitä, mikä rallissa on parasta

Hän oli mukana rallin MM-sarjassa heti ensimmäisestä kaudesta, vuodesta 1973 lähtien – tosin vielä tuolloin kilpailtiin pelkästään valmistajien maailmanmestaruudesta. Ensimmäinen MM-rallivoitto tuli kaudella 1974 Jyväskylässä, ja seuraavien viiden vuoden aikana ykkössijoja kertyi seitsemän lisää.

Sitten, syksyllä 1979, Ford Escort -miehenä tutuksi tulleen Mikkolan elämä ja ura saivat uuden suunnan. Audin urheilujohtaja Jürgen Stockmar kutsui hänet katsomaan uutta nelivetoista prototyyppiä,  Audi Quattroa. Ensi alkuun Audin ajatukselle nelivetoisesta ralliautosta naurettiin, ja Mikkolakin ehti epäillä, olisiko suuresta ja painavalta näyttävästä nelivetoautosta mitään iloa.

– Mutta Audi antoi minulle mahdollisuuden, ja olisin potkinut itseäni, jos en olisi lähtenyt kokeilemaan jotain täysin uutta.

Mikkola testasi autoa vuonna 1980 ja kilpaili seuraavana vuonna. Naureskelijat hiljenivät nopeasti heti Audi Quattron rallidebyytissä Monte Carlossa 1981.

– En koskaan unohda ensimmäistä erikoiskoetta, jonka ajoin sillä autolla. Bernard Darniche lähti Lancia Stratosilla minuutin ennen minua. Se oli 14 kilometrin mittainen pätkä, jonka alkuosassa oli lunta ja jäätä. Kuuden kilometrin kohdalla ohitin Darnichen pitkällä suoralla. Minulla oli ohitushetkellä varmaan 100 kilometriä tunnissa enemmän vauhtia kuin hänellä. En usko, että hän tajusi, mikä häneen iski.

Kuuden erikoiskokeen jälkeen Mikkola johti kilpailua lähes kuuden minuutin marginaalilla, ja keskeyttäessään teknisen vian vuoksi hänen johtonsa oli kahdeksan minuuttia.

– Ihmiset alkoivat puhua, että se auto olisi hyvä vain lumella, mutta pian heidän oli myönnettävä, että se toimi myös soralla.

Mikkola ajoi Audilla vuoteen 1987 saakka. Hän voitti tallissa kymmenen MM-rallia, ja se ainoaksi jäänyt maailmanmestaruus tuli vuonna 1983. Kahdella Ensimmäisellä Audi-kaudellaan (1981–1982) Mikkola oli pronssilla, 1984 hopealla.

Tehdastalliura puolestaan päättyi vuonna 1993 samassa paikassa, missä se oli alkanut vuonna 1977: Toyotalla. Viimeisen MM-rallinsa hän ajoi Jyväskylässä, missä 51-vuotias Mikkola oli sopivasti seitsemäs; hän voitti Jyväskylässä ennätykselliset seitsemän kertaa, ja vain Marcus Grönholm on yltänyt vastaavaan.

Jyväskylä oli Britannian RAC-rallin ja Safari-rallin ohella Mikkolan suosikkikilpailu. RAC:n Mikkola voitti neljä kertaa, mutta oli peräti kahdeksan kertaa putkeen kahden parhaan joukossa. Safarissa Mikkola oli ykkönen kahdesti, ja vuoden 1972 voitto oli ensimmäinen kerta, kun vuodesta 1953 lähtien ajetun kilpailun vei nimiinsä ei-afrikkalainen kuljettaja.

Mikkola arvosti näitä kilpailuja, sillä hänen mielestään ne olivat pidempiä, nopeampia tai vaikeampia kuin muut.

– RAC:ssä emme saaneet ajaa pätkiä läpi etukäteen, mikä lisäsi kuljettajan painoarvoa. Jyväskylä on nopea ja vaatii huolellisuutta, mutta opin ne 500 kilometriä ulkoa. Tiesin käytännössä jokaisen mutkan.

Sanansa mittainen mies

Mikkola on kertonut muistavansa uraltaan parhaiten Ouninpohjan erikoiskokeen vuoden 1985 Suomen MM-rallista.

– Silloin ajattelin, etten voisi ajaa yhtään paremmin. Se oli ainoa kerta urallani, kun minusta tuntui, etten istunut autossa vaan seurasin kaikkea ulkopuolelta. Seurasin omaa suoritustani. Koin sen tunteen vain kerran 30 vuodessa. Se oli epätodellista. Viimeisellä ylämäkiosuudella kartanlukijani Arne Hertz sanoi luovuttavansa ajohaalarinsa sille, joka olisi meitä nopeampi.

Mikkolasta ihmiset muistavat tietysti parhaiten hänen ajotaitonsa ja meriittinsä. Hän toimi esikuvana suurelle joukolle tulevia suomalaisia rallitähtiä, ja kuten brittibändi Half Man Half Biscuit yhdessä kappaleessaan vapaasti suomennettuna laulaa: Hannu Mikkolan verraton taitavuus saa minut haluamaan kätellä koko Suomea.

Mutta ihan yhtä tärkeää olisi muistaa, minkälainen Mikkola oli ihmisenä.

Aina sanotaan, että ralli on reilua, sillä taistelu käydään kelloa eikä varsinaisesti toisia kuljettajia vastaan niin kuin radalla. Mikkola oli tästä rehtiydestä täydellinen esimerkki, ja se nähtiin vuosien varrella useampaan otteeseen.

Paras osoitus saatiin vuonna 1979, tiukimmassa mahdollisessa paikassa, kun Mikkola hävisi historian ensimmäisen kuljettajien maailmanmestaruuden yhdellä pisteellä tallikaverilleen ja ystävälleen, Ruotsin Björn Waldegårdille.

– Ajoimme molemmat silloin Fordilla ja Mercedeksellä, ja kauden alussa sovimme ajavamme saman määrän kilpailuja. Minä olin epäonnekas, ja keskeytin kolme kertaa teknisten ongelmien vuoksi. Fordilta soitettiin ja tarjottiin minulle ylimääräistä kilpailua kompensaatioksi, mutta kieltäydyin, koska olin luvannut Björnille, etten ajaisi ylimääräisiä kisoja ja halusin pitää sanani.

1980-luvulla Mikkola mentoroi auliisti tallikavereitaan Audilla. Hän opasti Michéle Moutonia vasemman jalan jarrutuksen saloihin ja tarjosi tälle myös omat säätönsä käyttöön. Vuonna 1983 Argentiinassa Mikkola tarjosi omat nuottinsa Stig Blomqvistille, joka kiirehti Etelä-Amerikkaan muista ajovelvoitteistaan eikä ehtinyt tehdä nuotitusta ollenkaan. Ja Blomqvist teki Mikkolan nuoteilla heti ensimmäisellä erikoiskokeella yhä voimassa olevan keskinopeusennätyksen: ruotsalaiskuljettaja selvitti 81,50 kilometrin mittaisen pätkän täysin käsittämättömällä 189,53 kilometrin keskituntinopeudella.

Mikkolalta kysyttiin aikanaan, mitä hän olisi tehnyt, jos hänestä ei olisi tullut rallikuskia.

– Se on vaikea sanoa. En ainakaan näin onnellinen olisi. 30 vuotta olen saanut tehdä sitä, mitä olen halunnut. Ei ole koskaan oikein tuntunut työnteolta, Mikkola vastasi pitkän linjan toimittajan Erkki Vanhasen kysymykseen.

Viimeisten tuntien aikana sosiaaliseen mediaan kertyneiden satojen kunnianosoitusten perusteella on helppo sanoa, että moni muukin oli ja on yhä onnellinen Mikkolan uravalinnasta.

Eikä vain Suomessa vaan ympäri maailman.