Vuoden 2016 Flow on herättänyt paljon keskustelua. Viimeisimpänä puhetta on riittänyt kasvonsa peittäen esiintyneistä artisteista.
Viime viikonloppuna Helsingin Suvilahdessa juhlitusta Flow'sta on puhuttu paljon tällä viikolla. Keskustelua on käyty muun muassa siitä, oliko loppuunmyydyn festivaalin 25 000 hengen päiväkohtainen yleisökapasiteetti liian suuri.
Myös lauantai-illan pääesiintyjän, brittilaulaja Morrisseyn keikan taustalla näytetyt provosoivat teurastusvideot herättivät keskustelua.
Festivaali huipentui sunnuntai-iltana koko festivaalin pääesiintyjän, australialaislaulaja Sian ja yhdysvaltalaisen Anohnin eli Antony & The Johnsons -yhtyeestä tutun Antony Hegartyn uuden projektin keikkoihin. Monet hehkuttivat kyseisiä keikkoja festivaalin parhaiksi.
Noita kahta artistia yhdisti se, että heidän keikkojensa aikana heidän kasvonsa olivat peitossa. Helsingin Sanomien Aleksi Kinnunen pohti kolumnissaan, että Sian sijaan lavalla olisi saattanut hyvinkin olla vaikkapa kalliolainen Raija.
Eri puolilla on pohdittu, että jäivätkö Sian ja Anohnin esiintymiset tarpeettoman etäisiksi juuri tästä syystä.
Jäiväthän ne.
Autenttisuus jäi puuttumaan ja artistit tuntuivat todella jäivän etäisiksi. Lavalla olisi voinut olla kuka tahansa. Minun keikkakokemukseeni kuuluu oleellisena osana se, että näkee esiintyjän kasvot, silmät ja eleet – edes ohikiitävän hetken ajan.
Sitä kautta välittyy tunne. Se välittyy toki myös nykytanssijoiden ja näyttävien taustavideoiden kautta, mutta eri tavalla. Siinä on kyse taiteesta, mutta siinä ei ole kyse enää keikkakokemuksesta sellaisena kuin minä keikat koen.
Flow-sunnuntaina suurimman vaikutuksen tekivät brittiläiset Daughter ja konepop-konkariyhtye New Order. Näillä keikoilla näki, mitä lavalla tapahtuu, mistä musiikki tulee ja sitä soittavat oikeat ihmiset, joiden eleet ja liikkeet tekevät keikan autenttiseksi.
Se, että näin Daughterin laulajan Elena Tonran laulavan, soittavan kitaraansa ja selkeästi liikuttuen katsovan yhtyeensä keikkaa seuraamaan saapunutta yleisöä, teki minulle keikasta hienon elämyksen.
Samoin kävi, kun näin New Orderin nokkamies Bernard Sumnerin soittavan kitaraansa ja laulavan koko 15 000 -päisen yleisön tanssimaan laittaen.
Sian ja Anohnin keikat olivat minulle enemmän taidetta kuin keikkoja, mutta Flow on toisaalta myös taidetapahtuma eikä pelkkä musiikkifestivaali. Katsoin itse noita kahta esitystä hämmästellen ja vaikuttuneena, mutta pian myös esitysten päähahmon kasvottomuuteen puutuen.
Sitä jäi kaipaamaan jonkinlaista, edes ohikiitävää pientä kontaktia, joka olisi tuonut esityksen niin sanotusti iholle.
Tuon Sian ja Anohnin edustaman taidemuodon olen valmis ja halukas kokemaan uudelleenkin, mutta en festivaalin päälavalle tuijottaen vaan jossakin muussa tilanteessa ja muussa paikassa.
Ajat toki muuttuvat. Voi olla, että menossa on keikkakulttuurin murros, johon minä en ole vielä valmis. Ja toista mieltä olevia on paljon, kuten kollegani ansiokkaasti pari päivää sitten kiteytti.
Se, mikä ei yhdestä tunnu juuri miltään, tuntuu toisesta maailman järisyttävimmältä.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan aiheesta nousseessa polemiikissa on parasta juuri tämä – se herättää tunteita.
Oli niin tai näin, tapahtumana Flow on vuosi vuodelta vahvemmin yksi Suomen näyttävimmistä, ellei jopa näyttävin. Sen paikka kesän viimeisenä isona juhlaviikonloppuna on täysin vakiintunut jo ainakin minun ystäväpiirissäni.
Se on tapahtuma, jonka toivoo jatkuvan tulevaisuudessakin yhtä vaikuttavana ja yhtä paljon keskustelua herättäen.