Se on nyt sellainen hype, että Suomi nousee takaisin puujaloilleen. Nousee nousee, mutta jäykin polvin. Saattaapa joku puujalka olla jo tyvilaho.
Vaikka kuinka puolueettomasti yrittää asiaa tarkastella ei voi välttyä vaikutelmalta, että metsäteollisuus koko komeudessaan nokittelee vähän väliä vastapuolta. Kirveen lastut osuvat niin koneyrittäjiin kuin metsänomistajiinkin, joskus edunvalvontaankin. Käytännössä koko heitä palvelevaan ketjuun.
Miksi? Mikä tarve on kaivaa verta nenästä? Ja samaan aikaan ihmetellä miksi puukauppa ei luista. Tarvitaanko edes kotimaista puuta vai aikooko teollisuus turvautua taas massiiviseen tuontiin itärajan yli?
Eikö tasainen elo olisi parasta kaikille. Ja erityisesti kansantaloudelle. Missä on juonittelun pääkonttori?
Puunmyyjiä voi tietysti joskus aiheellisestikin moittia hintapiikkien kyttäämisestä. Se ei kannata pitkän päälle. Eikä ole viime vuosina edes toteutunut. Muuta syntiä puuntuottajien puolelta en nyt äkkiä keksi.
Muutama kuukausi sitten metsäteollisuus ja puunmyyjiä edustanut MTK kertoivat, että vihdoinkin Suomeen syntyy toimiva sähköinen markkinapaikka raakapuulle. Asialle oikein rukoiltiin mediajulkisuutta. Hyvä että syntyi.
Mutta eipä kulunut vuosi edes loppuun kun teollisuus ehdotti raakapuun mittaukseen radikaaleja muutoksia. Tukkipuun latvaläpimittaa pitäisi nostaa senteillä ja mittaus tehdä kuoren alta kun se tähän saakka on tehty vuosikymmenet kuoren päältä.
Molemmat ehdotukset merkitsisivät silkkaa tappiota puunmyyjille. Ja tietenkin parantaisi metsäyhtiöiden voittoja. Siinä meni taas myyntihalut muutamilta.