Mainos

Kolumni: Puhun lapsilleni vähävaraisten joulusta – pilaanko heiltä joulun taian?

Toivon, että lapseni oppisi jo ymmärtämään sen, että kavereiden kotona voi olla monenlaisia tilanteita, kirjoittaa eräs äiti.

Ystäväni katse on samaan aikaan ihmettelevä ja kiusaantunut. Olen juuri kertonut, että osallistuimme 5-vuotiaan poikani kanssa lahjakeräykseen vähävaraisten perheiden hyväksi ja että poikaa on viime aikoina mietityttänyt paljon ne lapset, joiden perheillä ei ole juurikaan varaa joulunviettoon.

– Ihan vaan mietin, onko poikasi vielä vähän liian nuori noille asioille?, ystäväni sanoo.

– Eikö olisi kiva, että hän saisi uskoa joulupukkiin ja joulun taikaan ja iloita lahjoista ilman huolta muiden pärjäämisestä? Ehtii sitä vanhempanakin murehtia.

Nyt on minun vuoroni olla ihmettelevä ja kiusaantunut. Kun sain omia lapsia, tuli jouluun uudenlainen ulottuvuus. Samalla kun joulun aika täyttyy omien lasten ilosta, on sydämeeni tullut myös suru sellaisten perheiden puolesta, jotka eivät syystä tai toisesta pääse mukaan tähän riemukkaaseen vuodenaikaan.

Vein esikoiseni jo muutaman kuukauden ikäisenä vauvana hyväntekeväisyystempauksiin joulun alla. Olemme valinneet joka vuosi kaupasta lahjoja joulupuukeräyksiin sekä lahjoittaneet vanhoja, hyväkuntoisia leluja erilaisille järjestöille. Nyt viime vuosina olemme keskustelleet pojan kanssa siitä, miksi joissain perheissä ei ole esimerkiksi varaa lahjoihin tai jouluruokaan.

Tiedän, että useat ystäväni tekevät joulukuussa erilaisia lahjoituksia ja olen ajatellut, että tietenkin he tekevät niin koko perheen voimin. Pienimuotoinen gallup yllättää – vain harva ottaa lasta mukaan ja vielä harvempi aktiivisesti puhuu lapsilleen siitä, millaista joulunvietto voi muissa perheissä syystä tai toisesta olla.

Miksi?

Vastauksia on monenlaisia. Ystäväperheiden varallisuus vaihtelee, mutta yksi teema toistuu – ei lapsi vielä ymmärrä, eikä hänen tarvitsekaan. Lapsen oikeus on riemuita joulusta, kuulostella tonttuja, kirjoittaa joulupukille ja unelmoida aattoillan lahjakasasta. Ei jouluna mietitä maailman pahuutta tai epäreiluutta.

Toki näinkin, mutta mielestäni joulun arvoihin kuuluu vahvasti myös antaminen. Tätä haluan viedä osaltani myös omille lapsilleni – tunnetta siitä, että on auttanut, antanut omastaan ja saanut toiselle hyvän mielen. Antamisen ilo ei riipu siitä, minkä arvoinen lahja on. Hyvää voi tehdä rahalla, mutta yhtälailla vierailu naapurin yksinäisen luo tai korttien askartelu vanhainkotiin onnistuu tiukemmankin budjetin taloudelta.

"Jo alle kouluikäisen lapsen voi opettaa ajattelemaan, mitä hän oikeasti haluaa "

Jos perheessä on mahdollisuus jouluaaton lahjoihin, ovat ne tietenkin upea juttu, mutta itseäni on alkanut viime vuosina ahdistaa se, kuinka monet lapset laativat valtavan pitkän toivelistan toinen toistaan kalliimpia hittileluja. Vanhemmat säntäilevät kaupoissa ja huutelevat tiettyjen lelujen perään netin kirppisryhmissä ”kun se vaan nyt pitää saada”.

Vähävaraisten ja yksinäisten huomioiminen on yksi keino taistella myös tällaista rohmuamista vastaan. Mielestäni jo alle kouluikäisen lapsen voi opettaa ajattelemaan, mitä hän oikeasti haluaa ja tarvitsee. Unelmoida saa, mutta joku järki on hyvä olla lelukuvastoa ja television lelumainoksia katsellessa.

Olisi mielenkiintoista kuulla, miten kymmeniä lahjoja joulupukin nimissä ostaneet vanhemmat ovat perustelleet lapsilleen, miksi juuri he ovat ansainneet ne tavararöykkiöt, jokaisen toiveen täyttämisen? Miksi joulupukki toi kaverille vain yhden lahjan – tai miksi Suomessa on sellaisia lapsia, jotka eivät saa joulupukilta yhtään pakettia?

Tätä oma poikani pohti neljävuotiaana. Meidän perheen lahjoista vain yksi tai kaksi on pukilta – muut ovat sukulaisilta ja kummeilta ja niistä myös kiitetään heitä.

Niin, itseäni ahdistaa kulutusjuhla, jota tämä vuodenaika rehellisyyden nimissä on omassa lähipiirissäni.

Onko oma ahdistukseni kuitenkaan syy tuoda lapseni tietoon myös elämän nurja puoli ja rajata hänen listansa muutamaan, mietittyyn lahjatoiveeseen?

Pidän tärkeänä sitä, että lapsi oppii jo pienestä pitäen ymmärtämään, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia samanlaisiin lahjoihin. Me vanhemmat olemme usein vasta sammuttamassa tulipaloja, jotka syttyvät päiväkotien ja koulujen pihoilla joulun ja kesälomien jälkeen. Siellä iloitaan, kerskutaan, jutellaan ja ihmetellään tekemisiä ja lahjoja lasten kesken. Joskus jopa kiusataan niitä, joilla ei ole juuri mitään kerrottavaa juhlapäivistä.

Voisiko tällaista käytöstä estää sillä, että lapsille opetettaisiin empatian taitoa ja antamisen iloa jo pienestä pitäen? Olen ajatellut onnistuneeni edes jossain, kun 5-vuotiaani on halunnut antaa oman lempilelunsa joulukeräykseen tai sanonut, että ”minulla taitaa olla kyllä jo tarpeeksi leluja, annetaan tämä jollekin toiselle”.

Toivon, että lapseni oppisi jo ymmärtämään sen, että kavereiden kotona voi olla monenlaisia tilanteita. Se ei tarkoita sitä, ettei omasta, uudesta lelusta tai vaatteesta saisi iloita, mutta lahjojen vertailu tai niiden pitäminen itsestään selvänä ei ole hyvien tapojen mukaista.

Meillä joulun taika syntyy aattoillan tunnelmasta, kynttilän valosta, yhdessäolosta ja kiireettömyydestä. Niitä toivon voivani tarjota lapsilleni, huolimatta siitä mikä on perheemme taloudellinen tilanne. Jos joulupukki pääsee tuomaan lahjapussin tai pari, niiden tuoma ilo kruunaa loppuvuoden kauneimman juhlan.

Kirjoittaja on kolmekymppinen päiväkoti-ikäisen pojan ja tyttövauvan äiti, joka haaveilee viikon kestävästä hiljaisuuden retriitistä ja siististä kodista. Molemmat ovat tässä elämänvaiheessa melkoisen tavoittamattomissa. 

Mainos

Lisää aiheesta

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.