Kun lapseni oli noin puolivuotias, keskeytin äitiyslomani ja palasin takaisin töihin. Se oli elämäni paras päätös. Ennen kun menet kirjoittamaan vauvapalstalle järkytyksesi siitä, miten se yksi kolumnistiäiti on voinut hylätä lapsensa puolivuotiaana muiden armoille, lue teksti loppuun, kiitos.
Olin aina kuvitellut itseni pullantuoksuiseksi, täydelliseksi kotiäidiksi. Nuuhkuttelisin vauvaa, laulaisin tuutulauluja, nauttisin rauhallisesta elämästä kotona – täydellistä vastapainoa totutulle kiireiselle työarjelle. Ensimmäiset puoli vuotta vauvan kanssa olivat omalla kohdallani kuitenkin todella synkkää aikaa. Elämänmuutos oli niin raju, että sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Kotona oleminen oli puuduttavan tylsää ja ahdistavaa
Vauva syntyi. Yhtäkkiä aktiivinen elämäni, arkipäivän sosiaalinen kanssakäyminen työpaikalla, rauhalliset lounashetket ja huoleton elämä vaihtui valtavaan 24/7 -vastuutaakkaan ja jumalattoman pitkiin ja tylsiin päiviin kotona. Järjestelmällisenä ihmisenä en voinut enää suunnitella päivän sisältöä etukäteen, koska oli edettävä vauvantahtisesti. Minua ei enää ollut, minun tarpeillani ei ollut väliä. Päivät matelivat, minuutit matelivat ja illalla, kun viimein saattoi painaa silmät kiinni, joutui jo kohta taas heräämään maitopulloja lämmittämään ja sähläämään imetysapulaitteen kanssa.
Ensimmäiset kuukaudet mietin vain sitä, kuinka huono ja epäonnistunut äiti olin, koska mokasin kaikilta superäideiltä vaaditut tiedot ja taidot. Imetys ei onnistunut kuin osittain ja hävetti joka kerta kaivaa pullot esille julkisella paikalla. Kuulemma vauvan erilaiset itkut olisi pitänyt erottaa toisistaan, mutta mielestäni oma nyyttini vain itki ja that's it. Mikä hiton nälkäitku? Miksi minä en osaa ja kaikki muut osaavat olla niin luonnollisesti äitejä? Valtavat paineet syvensivät masennusoireita.
