Kolumni: Ärsyttääkö, kun nautin lapsivapaasta viikonlopustani? Ehkä olet vain kateellinen

”Miksi te yh-äidit edes olette tehneet lapsia, jos niin nautitte lapsivapaista viikonlopuistanne? Facebook täynnä kuvia, joissa mammat ovat lähdössä radalle ja hehkuttavat lapsivapauttaan, kun lapsi on isällään.”

Jotakuinkin näin esitti asiansa eräs huolestunut kansalainen eräässä suositussa Facebook-ryhmässä. Ehkä tarkoitus oli vain provosoida, mutta vastaavia keskustelunaloituksia olen nähnyt muitakin. Ainahan tätä on ihmetelty. Niin, miten yksinhuoltajaäiti voi nauttia lapsivapaistaan? Eikö korrektimpaa olisi itkeä peiton alla ikäväänsä ja rauhoittua vasta, kun lapsi on turvallisesti kotona?

Kotona mistä? Toisen vanhempansa luota, jonne lapsi mielellään menee nauttimaan itse olostaan.

Eihän kyse ole siitä, että äiti nauttii, kun lapsi on poissa, vaan hän ottaa kaiken irti siitä omasta ajastaan, jonka hän joutuu väkisinkin kohtaamaan ihan kai lastenvalvojankin suosituksesta. Se on surullista, jos se yksi baarissa napattu peiliselfie sitten sotii jonkun ajatusmaailmaa vastaan. Siis miten joku kehtaa pitää hauskaa?

Hauska on myös ajatus siitä, että perheenlisäystä suunniteltaessa olisi jotenkin ollut tiedossa, että matka lapsen isän kanssa jatkuu eri teitä. En minä ainakaan tiennyt raskaana ollessani, että joutuisin ikinä edes miettimään käsitettä lapsivapaa viikonloppu. Elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu, ja kun se nyt on lapsen ja tämän isänkin etu, että nämä pääsevät näkemään toisiaan, ja lapsi nauttii olostaan siellä, niin olisiko se nyt kuitenkin ok, jos kotiin yksin jäädessäni minäkin käyttäisin ajan iloisesti hyväkseni? Tekisin vaikkapa niitä asioita, joiden tekeminen lapsen ollessa kotona kai aiheuttaisi aikamoista paheksuntaa: harrastaisin seksiä ja näkisin ystäviä kuohuviinin ja lärvilautasen merkeissä? Olisin muuten aika paljon kiukkuisempi ja yksinäisempi äiti, jos näitä asioita ei koskaan pääsisi tapahtumaan.

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta eikö kuitenkin ole parempi, että petihommat lapselle tuntemattoman miehen kanssa hoidetaan pois alta silloin, kun lapsi ei ole kotona, eikä näin ollen ole mahdollisuutta siihen, että tämä heräisi kohtaamaan näyn, jota ei saa pyyhittyä verkkokalvoiltaan koskaan? Itse ainakin yritän välttää lapsen traumatisoitumista niin pitkään kuin mahdollista – kuitenkaan seksielämääni uhraamatta. Vai onko niin, ettei sinkkuna viihtyvä äiti-ihminen saa juoda alkoholia tai harrastaa seksiä ennen kuin lapsi muuttaa pois kotoa? Sellaisessa maailmassa en halua elää.

Villin ja trendikkään sinkkuäidin elämä ei, yllätys, yllätys, ole kuitenkaan pelkkää panemista, dokaamista ja miehen metsästystä. Emokissa ei niin sanotusti tanssi (baarin) pöydillä aina kun hiirilapsi on poissa. Ihan niin kuin parisuhteessa, sinkkuna, lapsettomana, perheellisenä, mummina, kummina tai serkkuna – yksinolokin tekee toisinaan ihan hyvää. Siksi sinkkuelämä voittaa joskus parisuhde-elämän 100–0. Erottuani lapseni isästä vapaa-aikani on lisääntynyt hurjissa määrin. Käsi ylös perinteisempää perhe-elämää viettävät, kuinka moni joskus kaipaisi kokonaisen viikonlopun omaan käyttöönsä? Ja nauttisi siitä, että edes joka toinen viikonloppu voisi lauantainakin nukkua pidempään kuin aamuseitsemään? Ehkä kritiikki yksinhuoltajien lapsivapaita kohtaan kumpuaakin kateellisuudesta.

Voin siis paljastaa, että vaikka lähestulkoon aina hyödynnänkin lapsivapaani nukkumiseen, aina minunkaan lakanani eivät heilu eikä se kympin viinipullo tyhjene, vaikka lapsi olisikin poissa kotoa. Tämä on varmaan se totuus aika monen yksinhuoltajan lapsivapaista. Aika usein niistä nauttiminen tarkoittaa nimittäin ihan vain siitä yksinolosta nauttimista. Vaikka oman ”helpon” lapseni kanssa ei suurempia ongelmia olekaan, ja lapsen mentyä nukkumaan ehdin kiriä katsomatta jääneet tv-ohjelmat, joskus on kiva maata sohvalla koko viikonlopun ajan tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, ettei jaksa lähteä ulos pomppimaan kuralätäköissä tai koota sitä samaa Frozen-palapeliä seitsemättä kertaa saman viikon aikana. Arki yhden vanhemman perheessä on kuitenkin vähän erilaisempaa kuin siinä keskivertoperheessä, jossa lastenhoitoon ja yleiseen härväämiseen osallistuu kaksi aikuista.

Yksinhuoltajien elämänvalinnat tuomitsevien kannattaa erityisesti huomioida myös sellainen fakta, että jos joskus haluaisin kahden hengen talouteemme kolmannen henkilön – kumppanin, en toista lasta –, minun pitäisi ensin tavata sellainen herrashenkilö. Koska pikatreffailu keittiönpöydän ääressä lapsen tuomaroidessa vieressä äidin uutta kumppania on jokseenkin arveluttavaa, lapsivapaat viikonloput vaan nyt oikeasti mahdollistavat jonkinlaisen sosiaalisen elämän ylläpidon. Eikä se vähennä yhtään sitä järjetöntä rakkauden määrää, mitä lastani kohtaan tunnen.

Ja kyllä: joskus minäkin itken peiton alla ikävääni ja rauhoitun vasta, kun lapsi on turvallisesti kotona. Siitä ei vain tule jaettua kuvaa sosiaaliseen mediaan.

Kirjoittaja on alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja, jonka mielestä elämää on myös lapsikuplan ulkopuolella.