Hän ujuttautuu niihin keskusteluihin, joissa tuore äiti on haavoittuvimmillaan. Hän iskee usein ovelasti, neuvojen varjolla, mutta syyllistäen. Hänelle ei ole tärkeintä auttaa, vaan kertoa oma mielipiteensä.
Esikoispoikani vauva-aikana viisi vuotta sitten pysyin tarkoituksella erossa kaikista vauvaryhmistä. En seurannut keskustelupalstoja enkä varsinaisesti vauva-aiheisia uutisiakaan. Kysyin tarvittaessa apuja neuvolasta, omalta äidiltäni tai ystäviltäni. En keksinyt, mihin olisin terveen vauvan kanssa tarvinnut vieraiden ihmisten vertaistukea.
Odottaessani tytärtäni päätin kuitenkin mielenkiinnosta vilkaista, mitä vauvaryhmät pitävät sisällään. Tuhansien äitien yhteisöt imaisivat helposti mukaansa. Luin monenlaisia elämäntarinoita sekä kysymyksiä ja vastauksia, joista useat toivat itsellenikin uutta tietoa.
Mutta sitten huomasin, että ryhmissä on lähes poikkeuksetta mukana ”hän”.
Hän, joka istuu mielestään jossain korkealla, valmiina tuomitsemaan erilaiset tavat, erilaiset perheet ja toisenlaiset äidit. Hän, jolla on vastaus kaikkeen, helpot ohjeet tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hän, joka syttyy nähdessään sanoja kuten esimerkiksi korvike, kierrätys, oma aika, päiväkoti.
Hän on usein ensimmäisenä paikalla, kun väsynyt uusi äiti pyytää apua.
Hän ei ymmärrä, että esimerkiksi imetykseen liittyvät ohjeet (tiivistettynä: imetä enemmän ja useammin) eivät auta sitä äitiä, joka verisin rinnoin kivusta ja huolesta itkien imettää vastasyntynyttä haurasta vauvaa, joka vaikuttaa itkevän nälkäänsä kellon ympäri.
Hän ei ymmärrä, että linkit tutkimuksiin, joiden mukaan lapsi kärsii pienestäkin erossaolosta, eivät tuo voimia äidille, joka tuntuu hajoavan kodin seinien sisälle unettomana, huolissaan ja vauva-arjen yllättämänä ja pohtii lapsen jättämistä hetkeksi hoitoon.
Hän ei ymmärrä, että jollekin äidille paluu töihin voi olla taloudellinen välttämättömyys tai että kaikkea ei ole varaa ostaa vauvalle uutena.
Tai ehkä hän ymmärtää, mutta ei vaan välitä. Ehkä hänelle on tärkeämpää olla oikeassa, päästä kertomaan oma mielipiteensä ja oma erinomaisuutensa.
Hyvänä päivänä hän voi pehmentää sanomisiaan lauseella ”jokainen tekee tietenkin niin kuin haluaa, mutta (itse en riskeeraisi lapseni henkeä homeisilla vaunuilla / kolaroidulla turvaistuimella / ylitäysillä vaarallisilla päiväkodeilla)” tajuamatta, että juuri tuo lauseen alku tekee siitä pehmeämmän sijaan syvemmälle sieluun iskevän.
Ja mikä pahinta, hän vetää keskusteluun samanhenkisiä ystäviään. Yhdessä he vastaavat toistensa kommentteihin, peukuttavat niitä ja unohtavat, että jossain on edelleen se väsynyt, yksinäinen äiti, joka neuvojen sijaan tai ainakin niiden lisäksi kaipasi henkistä tukea samassa tilanteessa olevilta.
Yhdessä he saattavat repiä riekaleiksi herkän äidin herkän ilon äitiyspakkauksesta haukkumalla vaatteet rumiksi tai tietyt kärryt halvoiksi rotteloiksi. "Koska saahan kaikilla olla oma mielipide."
He saattavat takertua sanamuotoihin tai yksityiskohtiin kyseenalaistamalla kovin sanoin neuvolan antamat ruokintaohjeet tai haukkumalla synnytyssairaalan tavan hoitaa vastasyntynyttä.
He eivät ymmärrä, että jotkut heidän lauseensa jäävät kummittelemaan tuoreen vanhemman mieleen. Jokainen voi tehdä miten haluaa, jos haluaa olla paska mutsi ja vaarantaa imetyksen tuttipullolla, kiintymyssuhteen hoitopaikalla, lapsen turvallisuudentunteen pinnasängyllä…
Suihkussakin pitää olla varovainen, ettei lapsen suuhun mene liikaa vettä. Se voi vaarantaa täysimetyksen.
Nämä esimerkit ovat kaikki poimintoja oikeasta elämästä. Olen nähnyt, että moni on ottanut näistä neuvoista paineita, jotka ovat vieneet ilon vauva-ajasta. Olen todistanut, kun apua pyytänyt on jättänyt vertaistukiryhmät, kun ovat saaneet kysymykseensä täyslaidallisen haukkuja tai opastukseksi verhottua piikittelyä. Jotkut ehkä haluaisivat kysyä tai kommentoida, mutta eivät uskalla tehdä sitä näiden kärkkäiden supermutsien takia.
Neuvot esimerkiksi imetyksen tehostamiseen ovat usein oikeita, mutta niissä unohtuu usein äiti ja äidin tunteet. Monet kommentit ovat vaarallisia juuri siksi, että ne saavat jo valmiiksi herkän äidin tuntemaan olonsa huonoksi, huonommaksi kuin muut äidit.
Näille vauvaryhmien vaarallisille hahmoille sekä tuoreiden vanhempien lähipiirille haluaisin antaa neuvon: Kuunnelkaa, mikä on se pohjimmainen kysymys. Kuuntele, aloittaako hän lauseensa sanoilla ”Mä olen nyt tosi väsynyt/peloissani/huolissani...”
Kaipaako tämä väsynyt vanhempi silloin 115 erilaista neuvoa ja niksiä vai kaipaako hän enemmän lempeää hyväksymistä ja kannustamista?
Tässä oma vastaukseni kaikille vanhemmille, jotka sinnittelevät, pohtivat, pelkäävät ja väsyvät.
”Ennen kuin ryhdyt noudattamaan yhdenkään superäidin ohjeita, anna itsellesi lupa ottaa rennommin. Tankkaa voimia henkisesti ja fyysisesti, anna itsellesi myös lupa olla väsynyt ja vihainen. Meillä kaikilla on ollut omat synkät hetkemme ja sydäntä pusertavat huolemme. Pyydä apua, jos tuntuu, ettet yksin jaksa. Kyllä sä selviät.”
Kun ei tarvitse olla muiden edessä supermutsi, jaksaa olla kaikkein parhain äiti omille lapsilleen.
Kirjoittaja on kolmekymppinen päiväkoti-ikäisen pojan ja tyttövauvan äiti, joka haaveilee viikon kestävästä hiljaisuuden retriitistä ja siististä kodista. Molemmat tuntuvat olevan tässä elämänvaiheessa melkoisen tavoittamattomissa.