Salamarakastuminen, ihana alkuhuuma ja pikkuhiljaa painajaiseksi muuttunut suhde. Tämän kaiken helsinkiläinen Laura Manninen, 41, koki muutama vuosi sitten.
Yllä olevalla videolla keskustellaan perheväkivallasta.
Manninen joutui kokemaan sen, minkä uhriksi lähes joka kolmas suomalaisnainen jossain vaiheessa elämäänsä joutuu: lähisuhdeväkivallan.
Manninen kirjoitti kokemuksistaan kirjan ”Kaikki anteeksi”, joka on osittain totta ja omakohtaista. Romaani ilmestyi helmikuussa. Kirjassa Laura tapaa Mikon, joten kutsuttakoon Mannisen miestä tässäkin jutussa Mikoksi.
Lauran ja Mikon tapaamisessa oli sähköä heti ja he ihastuivat ja rakastuivat toisiinsa salamannopeasti.
– Se alkoi nopeasti, kiivaasti. Se oli sellainen hullu rakastuminen. Sehän on aika tyypillistä tällaisissa tapauksissa, missä tulee myöhemmin mukaan väkivaltaa ja mustasukkaisuutta, Laura tietää.
Alussa kaikki vaikutti ihanalta. Molemmat olivat hyvissä työpaikoissa ja ulospäin kaikki vaikutti hienolta.
Laura työskenteli tuolloin viestintäalalla. Nykyään hän on viestintäjohtajana Diabetesliitossa.
– Kaikki läheiseni ja ystäväni ihastuivat myös heti Mikkoon. Hän oli todella miellyttävä ja kohtelias ja hänestä oli helppo pitää, Laura kertoo.
Työ oli pakopaikka
Noin puolen vuoden päästä ensitapaamisesta Laura havaitsi ensimmäiset vaaran merkit. Mikon kontrollinhalu ja mustasukkaisuus havahduttivat Lauran siihen, että kaikki ei ehkä olekaan vain ruusunpunaista unelmaa.
– Jotain outoja juttuja tuli aika nopeastikin, mutta ne tajusi paremmin vasta jälkikäteen. Mustasukkaisuus on siitä vaikea asia, että lähes kaikki sitä kokevat, mutta on aika veteen piirretty viiva, milloin se menee yli.
Ensiksi väkivalta oli vain henkistä. Mikko kontrolloi ja vahti Lauraa ja oli liioitellun mustasukkainen. Mies tutki hänen viestejään ja puhelintaan sekä seurasi välillä työpaikalle.
– Joinakin päivinä hän tuli työpaikalleni. Työkaverit ihastelivat, että onpa huomaavainen mies, kun tulee tervehtimään ja ilahduttamaan kesken päivän ja tuo kukkia. Itse tiesin, että totuus oli toinen ja hän tuli vahtimaan minua.
– Kerran meillä oli aamulla riita, jonka jälkeen Mikko ei mennytkään omiin töihinsä vaan istui työpaikkani ulkopuolella ja laittoi sieltä viestejä. Se oli todella hämmentävää ja outoa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Laura pystyi kuitenkin olemaan koko suhteen ajan töissä ja työt olivatkin pakopaikka muusta elämästä.
– Töissä sain sulkeutua työpaikan oven sisään ja elää vapaammin. Siellä pystyin hengittämään ja ihmiset käyttäytyivät normaalilogiikan mukaisesti. Välillä tein pitkiä työpäiviä vain siksi, että töissä oli parempi olla.
Pahinta oli kuolemanpelko
Pariskunta muutti yhteen noin vuoden seurustelun jälkeen. Kun suhde oli vakiintunut, myös väkivalta muuttui fyysiseksi.
– Se on todella tyypillistä, että vakiintumisen jälkeen väkivalta pahenee.
Mikon lapset asuivat pariskunnan luona vuoroviikoin ja hekin joutuivat todistamaan välillä isän väkivaltaista käytöstä.
Fyysinen väkivalta oli muun muassa repimistä ja tönimistä. Välillä Mikko löi Lauraa ja uhkasi veitsi kädessä tappamisella. Suhteeseen kuului myös seksuaalista väkivaltaa. Vammojen vuoksi Laura ei kuitenkaan joutunut kertaakaan sairaalaan.
– Kaikista pahinta oli kuolemanpelko eikä niinkään kipu. Tietyissä tilanteissa jouduin oikeasti pelkäämään henkeni puolesta.
– Loppuvaiheessa se oli yhtä pitkää väkivallantekoa, kun joutui olemaan varuillaan ja pelon ilmapiiri oli koko ajan läsnä.
Ilmapiirin aistimista
Väkivalta ei ainakaan Lauran läsnäollessa kohdistunut koskaan Mikon lapsiin, mutta he todennäköisesti tiesivät siitä.
– Lapset aistivat tietenkin tunnelman. Jokainen aamu kotona alkoi sillä, että me kaikki tunnustelimme, millainen päivä tästä on tulossa, luimme pieniä merkkejä ja aistimme millä mielellä Mikko on.
Laura ei halua puhua Mikon lapsista enempää, koska he eivät ole hänen omiaan. Hän puhuu lähisuhdeväkivallasta vain oman kokemuksensa perusteella.
Laura ei myöskään puhu siitä, kuuluiko väkivalta Mikon entisen perheen elämään ja joutuiko myös lasten äiti sen kohteeksi.
– Jäin suhteeseen osittain lasten takia. Halusin pitää heidän takiaan kodin kasassa. Mietin miten heille käy, jos lähden. Se oli väärin ajateltu, koska väkivaltahan kohdistui minuun eikä heihin.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Raja siirtyy vähitellen
Lähisuhdeväkivallan uhreja kehotetaan aina lähtemään suhteesta jo ensimmäisen lyönnin jälkeen. Laura ei tehnyt niin eikä tee moni muukaan. Lauran mielestä se ei ole edes realistista.
– Väkivallan keskellä suhteellisuudentaju hämärtyy. Raja siirtyy vähitellen kauemmas ja oma todellisuus muuttuu eikä tunnista enää sitä, mikä on ok ja mikä ei.
– Väkivalta alkaa usein hiipien ja kasvaa pikkuhiljaa. Ensin tapahtuu jotain, usein melko lievää, joku tuuppaus tai tönäisy. Sitä pyydellään jälkikäteen syvästi anteeksi. Molemmat haluavat uskoa parempaan. Hiljalleen väkivalta pahenee ja yltyy. Se on edestakaisin sahaamista, Laura kertoo.
Aina pahoinpitelyjen ja uhkausten jälkeen kaikki oli hetken aikaa paremmin. Mikko pyyteli anteeksi ja lupasi hakea apua. Sitä hän myös hakikin ja kävi keskustelemassa väkivaltaisia miehiä auttavien toimijoiden luona.
– Halusin uskoa häneen. Eihän se väkivalta ikinä loppunut, vaikka hän vakuutti jokaisen kerran olleen viimeinen. Pyysimme ja annoimme anteeksi.
– Suhde oli aina hetken aikaa ihana, kunnes taas tapahtui jotain. Silloin kun oli kamalaa, niin se oli todella kamalaa, Laura kertoo.
Häpeä esti puhumasta
Laura häpesi ja pelkäsi eikä uskaltanut puhua pitkään aikaan kenellekään kokemuksistaan.
– Uhrille on aina valtavan häpeällistä joutua väkivallan kohteeksi, vaikka se ei olekaan hänen vikansa. Lisäksi häpesin sitä, että olin valinnut puolisoni väärin. Kaikki läheiseni pitivät Mikosta ja he näkivät hänestä vain hyvän, hurmaavan puolen.
Laura mietti myös sitä, uskottaisiinko häntä, jos hän kertoisi kotioloistaan.
– Pitkään halusin olla lojaali puolisolleni. Meillä on Suomessa aika vahvana se kulttuuri, että ei liata omaa pesää.
Lauran ja Mikon suhde kesti muutaman vuoden ennen kuin Laura uskalsi erota.
Avunsaanti vaikeaa
Laura on pettynyt siihen, miten vaikeaa väkivallan uhrin on saada apua. Hän soitti poliisit kotiin pahoinpitelytilanteessa, mutta poliisikaan ei tarjonnut apua. Myös lastensuojelu kävi paikalla ja pariskunta kävi psykiatrisessa päivystyksessä.
– Missään ei otettu tilannetta vakavasti eikä meitä ohjattu jatkoavun piiriin. Poliisi kysyi tekijän läsnä ollessa, haluanko tehdä rikosilmoituksen. Eihän uhri siinä uskalla mitään sanoa.
Poliisi vei pariskunnan psykiatriseen päivystykseen, mistä he pääsivät pois jo samana päivänä.
– Poliisi ei neuvonut, mistä voisin saada apua. Kotiin palattua mies oli tietenkin entistä vihaisempi. Sama kierre jatkui, Laura kertoo.
Laura soitti myös kriisipuhelimeen, Naisten linjalle ja löysi lopulta turvakodin avopalvelut, mistä hän sai apua.
– Kävin siellä viikon tai kahden välein juttelemassa. Vasta siellä minulle aukeni oma tilanteeni ja heräsin omaan todellisuuteeni.
Tärkeitä neuvoja
Turvakodissa Laura otettiin vakavasti ja häntä uskottiin. Häntä kehotettiin puhumaan läheisilleen, jonka jälkeen hän uskaltautui kertomaan asiasta siskolleen, vanhemmilleen ja ystävilleen. Kaikki uskoivat häntä.
Laura ei koskaan paennut kotoa turvakotiin, mutta hän joutui välillä asumaan pitkiäkin aikoja ystävien luona.
Turvakodista Laura sai apua pitkäksi aikaa. Keskustelut jatkuivat vielä puoli vuotta eron jälkeenkin.
– He antoivat minulle kullanarvoisia neuvoja eroamiseen ja kertoivat millaisia reaktioita tekijältä voi tulla. Minua varoitettiin etukäteen siitä, että eron hetki voi olla vaarallinen ja tekijä voi tehdä kaikkensa saadakseen suhteen jatkumaan. Näin kävi myös minulle.
Mikko aneli Lauraa jäämään ja hän lupasi parannusta. Mies keräsi itsesääliä ja välillä uhkaili.
Pitkän prosessin jälkeen ero kuitenkin onnistui ja Laura muutti asumaan muualle. Lopullinen eropäätös kypsyi, kun Laura asui pitkään poissa kotoa ystävän luona.
– Suurin tuska oli joutua eroon Mikon lapsista, joihin olin jo kovasti kiintynyt.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Uhrille sysätään vastuu
Laura antaa koko yhteiskunnalle kritiikkiä siitä, miten yksin lähisuhdeväkivallan uhri jää.
– Poliisin pitäisi tehdä rikosilmoitus ja käynnistää tutkinta, jos uhri hälyttää apua väkivaltatilanteeseen. Kaikki vastuu jätetään uhrille ja häneltä odotetaan vahvaa toimijuutta, mutta eihän siihen ole voimia.
– Voimat menevät täysin jokaisesta päivästä selviämiseen eikä siinä riitä energiaa hakea apua ja yrittää saada tekijä vastuuseen, Laura tietää.
Lauran elämä oli pitkään vain jokaisesta hetkestä ja päivästä toiseen selviämistä. Hän mietti miten pääsee töihin, saako hän puettua päälleen mitään, mikä ei ole rikki tai veressä, millainen päivä ja ilta kotona on ja saako hän nukkua.
– Meillä väkivaltaan kuului myös unenriistoa. Mikko piti minua väkisin hereillä, huusi ja töni sängyssä, repi peittoa ja räpsytti valoja, joten en pystynyt nukkumaan.
– Oma jaksaminen oli niin koetuksella, että ei siinä pystynyt katsomaan edes niin kauas, että pystyisi eroamaan. Siinä suossa vain räpiköi eteenpäin, Laura kuvailee.
Nyt suhteen päättymisestä on kulunut joitakin vuosia ja Laura elää uudessa, onnellisessa parisuhteessa.
Puhuminen on tärkeintä
Kirjan myötä Laura on saanut paljon palautetta ja yhteydenottoja myös muilta väkivallan uhreilta. Palaute on ollut kiittävää ja moni on todennut, että aiheesta on tärkeää puhua. Lauraa on kiitelty rohkeudesta.
– Suomessa joka kolmas nainen on kokenut lähisuhdeväkivaltaa ja silti tästä aiheesta puhutaan äärettömän vähän. Lähisuhdeväkivaltaa on kaikissa yhteiskuntaluokissa. Ongelma on todella iso, mutta siitä vaietaan. Haluan itse murtaa häpeän ja vaikenemisen kulttuuria, Laura kertoo.
Laura ei ole suostunut jäämään pelon vangiksi eron jälkeen. Hän on yrittänyt elää normaalia elämää ja tehdä niitä asioita, mistä hän nauttii – ilman pelkoa.
– Turvakodista minua neuvottiin, että mene harrastuksiin ja tee kaikkea sitä mitä normaalistikin, vaikka tekijä tietäisikin liikkeesi. Olen noudattanut näitä neuvoja, vaikka toki olen varovainen. En ole suostunut kuitenkaan muuttamaan reittejäni ja rutiinejani.
– Haluan edelleenkin luottaa ihmisiin ja uskoa, että suurin osa ihmisistä on hyviä. Pidän terveen pelon mielessä, mutta en suostu pelon vangiksi.
Mikon uusi tyttöystävä on ottanut Lauraan yhteyttä ja kysynyt hänen aiemmista kokemuksistaan. Valitettavasti uusi nainen sai myös osakseen huonoa kohtelua.
– Sama kaava jatkuu ja se on aika tyypillistä näissä tapauksissa.
Laura kehottaa kaikkia väkivaltaisessa suhteessa eläviä puhumaan asiasta ja keskustelemaan myös asiantuntijoiden kanssa. Hän kehuu esimerkiksi Nollalinjaa, johon voi soittaa maksutta ja kertoa väkivallasta.
– Pahin mitä voi tehdä on pysytellä hiljaa eikä kertoa kenellekään.
Vuoden 2018 SuomiAreena kuvina -galleria:
suomiareena pori 2018