24-vuotias Ruusu kantaa vielä kuuden vuoden jälkeenkin seksuaalisen väkivallan jättämiä jälkiä mukanaan. Toipuminen on ollut monivaiheinen prosessi, joka jatkuu edelleen. Nyt tilanteeseen saattaa tulla suuri muutos, kun poikaystävästä on tullut kihlattu.
– Olin vasta 18-vuotias, ensimmäisen oikean poikaystäväni kanssa enkä oikein tiennyt millaista sen kuuluisi olla. Ajattelin että se on normaalia, Ruusu muistelee.
Aluksi väkivalta oli henkistä. Painostusta, kiristystä, syyllistämistä. Puhumattomuus oli pahinta.
Sitä jatkui, kunnes Ruusu antoi periksi. Suostui seksiin, vaikkei se tuntunut hyvältä. Kun hän yritti pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan, kieltäytyä kun tuntui siltä, johti se raiskaukseen.
Poikaystävän henkinen ote ensimmäistä parisuhdettaan kokevasta nuoresta naisesta oli niin voimakas, ettei Ruusu uskaltanut jättää väkivaltaista suhdetta. Hän pelkäsi poikaystäväänsä. Hän myös ajatteli, että tällaista sen kai sitten kuuluukin olla, ettei ole oikeutta omaan ruumiiseensa.
Ei ole oikeutta kieltäytyä.
Masennus nosti vihan pintaan
Lopulta Ruusu tapasi toisen miehen ja sai sitä kautta voimat erota väkivaltaisesta suhteesta. Tilanne parani kuitenkin vain hieman, sillä myös uusi poikaystävä painosti henkisesti ja sen lisäksi petti Ruusua.
– Mutta pääsinpähän sillä eroon fyysisesti väkivaltaisesta suhteesta, joten parannus kai sekin, Ruusu naurahtaa kuivasti.
Huumori on yksi keino, jolla vaikeita asioita voi käsitellä. Tapahtumista on aikaa kuusi vuotta, mutta ne ovat edelleen vahvasti läsnä Ruusun elämässä. Väkivaltainen parisuhde murskasi itsetunnon ja sai aikaan valtavan itsevihan, jota Ruusu tuntee vieläkin.
Kolme vuotta sitten Ruusu sairastui masennukseen, kun patoutunut viha purkautui ja syvälle piiloon sullotut muistot pulpahtivat pintaan.
– Ei kenenkään pää kestä sellaista alistamista ja toisen halujen ja tarpeiden laiminlyömistä. Hain masennukseeni apua terveyskeskuksesta, ja lopulta yli vuoden odotuksen jälkeen pääsin Kelan korvaamaan kuntoutusterapiaan. Siellä pystyin viimein käsittelemään kokemaani, Ruusu kertoo.
Sekä ensimmäinen että toinen parisuhde ovat nyt menneisyydessä. Uusi rakas löytyi neljä vuotta sitten netistä.
– En aluksi ollut ollenkaan varma, haluanko olla hänen kanssaan. Olin tottunut itsevarmoihin miehiin, ja hän on maailman kiltein ja silloin myös maailman ujoin mies. Kun lopulta tapasimme, rakastuimme päätä pahkaa, Ruusu hymyilee.
Ruusun rankat kokemukset vaikuttavat vahvasti vielä nykyisessäkin parisuhteessa. Vaikka menneisyyden parisuhde ja nykyinen parisuhde ovat kuin yö ja päivä, pelko ei anna periksi.
Alitajunta yhdistää poikaystävät yhdeksi.
Ruususta on tuskallista katsoa, kuinka hänen rakkaansa joutuu kärsimään siitä, mitä joku toinen teki kauan aikaa sitten. Uusi rakas onneksi ymmärtää, että toipuminen on pitkä prosessi, joka jatkuu edelleen.
Onnellinen parisuhde, terapia ja pahan olon itkeminen pois ovat auttaneet toipumisessa.
– Rakkaani on ollut vahvasti läsnä toipumisprosessissani. Hän tukee ja ymmärtää. Kun näen elokuvassa parisuhdeväkivaltaa ja saan paniikkikohtauksen ja juoksen hätääntyneenä pois, hän tulee perässä ja ottaa syliin rauhoittumaan. Tai kun en pysty seksiin, hän ymmärtää. Hänelle tärkeintä on olla minun kanssani, ei seksi. Se tekee oloni turvalliseksi, vaikken sittenkään pysty oikein vielä seksuaalisen kanssakäymiseen, Ruusu sanoo.
"Huuda, itke, hakkaa tyynyä"
Nyt poikaystävästä on hiljattain tullut kihlattu.
– Makasimme sängyllämme ja katselimme toisiamme. Spotifyssa soi Elton Johnin Your Song. Yhtäkkiä mies taikoi jostain sormuksen ja kosi. Itkin onnesta ensimmäistä kertaa elämässäni.
Tulevaisuus näyttää valoisalta.
Jos Ruusu nyt tapaisi 18-vuotiaan itsensä, hän kannustaisi purkamaan tunteita, ei patoamaan niitä sisälle.
– Ole vihainen sille, joka teki sinulle pahaa, älä itsellesi. Ja ole vihainen! Huuda, itke, hakkaa tyynyä. Tee mitä vain mikä helpottaa. Älä patoa asioita sisällesi ja sano että se oli pikku juttu. Se ei ollut pikku juttu. Se on väärin, se on hirveää ja inhottavaa. Sinulla on oikeus olla vihainen.
Haastateltavan nimi on muutettu.
Kirjoittaja on Helsingin avoimen yliopiston journalistisen työn kurssin opiskelija. Artikkeli on kurssin lopputyö.