Kari Koskela: Huligaanit. Katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan. SKS. 250 s. 2018.
Helsingin kadut ovat rauhallisia. Vaikka Vaasanaukiolla on hulinaa, kulmilla oli levottomampaa vuosisata aiemmin.
1900-luvun alussa, kaupungistumisen ja teollistumisen Helsingissä, sen silloisilla laitakaduilla, nykyisessä Siltasaaressa, Kalliossa, Sörnäisissä ja Hermannissa, lyhyemmin sanottuna työväestön asuttamassa Sörkassa, kannatti olla varuillaan.
Kari Koskelan 2002 ilmestyneestä mainiosta ja elävästä huligaaniklassikosta, ensimmäisen sukupolven sakilaisista, on ilmestynyt toinen painos.
”Sakilaiset”, kuten näitä nuoria, maskuliinisuuttaan korostavia itse- ja muotitietoisia huligaaneja tuolloin kutsuttiin, varastivat ja trokasivat viinaa, heiluivat puukon ja joskus revolverin kanssa, ahdistellen hyökkäillen sivullisten ja poliisien, sekä myös toistensa kimppuun.
Huliganismille mallia Euroopasta
Huliganismi oli tuttu ilmiö eurooppalaisissa kaupungeissa. Britanniassa porvarit pitivät huliganismia ei-englantilaisena, populaarikulttuurin aiheuttaman kulttuurisena rappiona. Samankaltaista vähän tai ei lainkaan kouluja käyneen työläistaustaisen ”roskaväestön” rappiosanomaa toistettiin Pariisista Pietariin.
Helsinki ei ollut poikkeus. Porvarien lisäksi sakilaisiin halusi pitää etäisyyttä järjestäytynyt työväestö.
Se katsoi, että kaduilla ja kahviloissa vetelehtivät poika- ja nuorten miesten porukat ovat seurausta kapitalismin kiroista, mutta samalla vievät huomiota kamppailusta työväestön tavoitteiden puolesta. Sakilaiset kun mieluusti aiheuttivat rähinöitä ja jakelivat puukoniskujaan myös työväentapahtumissa.
Koskelan mukaan sakilaisten alakulttuurin oli kuitenkin luonteeltaan epäpoliittista.
Koskela on käynyt läpi poliisin arkistoja ja ajan sanomalehtiä, sekä aikalaismuisteluja. Kirjaa varten hän tutki lähes neljääsataa huliganismiin tarttunutta tai syyllistynyttä nuorta.