Kirja-arvio: Käymälällä ja karkkipapereilla tsaaria vastaan

Kiusa se on pienkin kiusa, ja suurempi sitä suurempi.

Venäläinen ruhtinas Ivan Menschikoff Koreisch omisti Kymijoen varressa Anjalan kartanon, jonka yhteydessä toimi mylly. Sen käyttö tosin oli vaikeaa, kun Kymijoki padottiin 1900-luvun taitteessa.

Menschikoff oli paikallisten vihaama, kirjoittaa historiantutkija, FT Reetta Hänninen, mutta teon syynä saattoi hyvinkin olla Venäjän tsaarin Nikolain II:n päätösten aiheuttamat nk. sortovuodet.

Palkitun tutkijan Hännisen Kapinaa ja kiusantekoa pohjautuu hänen pro graduunsa. Sujuva, mukaansa tempaava kirja on mitä ajankohtaisin, vaikka täällä ei enää tarvitse kamppailla Venäjän tukahdutustoimia vastaan. Ukraina sen sijaan kärsii traagisesti kiihkokansallismielisen imperiumin väkivallasta.

1800-luvun lopulla Nikolai II pelkäsi, että Romanovien suvun hallitsema Venäjä oli liian epäyhtenäinen ja ei-venäläinen.

Suomen suuriruhtinaskunta ei siten ollut ainoa, johon alkoi kohdistua venäläistämistoimia. Silti vuosikymmenien suhteellisen hyvien ja vapaiden olojen tukahduttaminen ja tiukka sitominen Venäjään tuli järkytyksenä. ”Helmikuun manifesti” 1899 koettiin Aleksanteri I:n 1809 antaman hallitsijanvakuutuksen pettämisenä.

Tämä kärjistyi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaan kesällä 1904. Tappava väkivalta oli kuitenkin Suomessa vähäistä, vaikka nujakointia venäläisten – niin virkavallan kuin vaikka jäätelökauppiaiden - kanssa esiintyi.

Suhtautuminen Nikolai II:n toimiin tunnetusti jakautui myöntyväisiin ja tottelemattomuutta ja lakien ja asetusten tunnustamattomuutta korostaneisiin perustuslaillisiin.

Suomalaiset olivat tuolloin muutenkin jakaantuneempia suhteessa Venäjään kuin nyt.

Työväestö oli köyhää, kun aktiiviset Nikolai II:n vastustajat olivat sivistyneistöä, kuten opiskelijoita ja virkamiehiä, ja myös paremman väen naisia, jotka perustivat oman vastarintaorganisaation, naisten kagaalin.

Sivistyneistö yritti valistamalla herättää työväestöä, mutta vaikka helmikuun manifestia vastustavaan suureen adressiin kerättiin alle kahdessa viikossa yli puoli miljoonaa allekirjoitusta – melkoinen saavutus sinänsä – rahvas ei lähtenyt suurin joukoin perustuslaillisten tueksi.

Vähäväkiset huomasivat, että heillä itselläänkin oli pelin paikkaa pyrkiä parantamaan kehnoja olojaan, jotkut sittemmin hyvin radikaalein, sosialismin utooppisten ajatusten voimin. Jonkin verran oli myös ilmiantoja venäläisviranomaisille.

Venäläinen hallinto Suomessa tietysti yritti iskeä tähän jakolinjaan syvempää kiilaa.

”passiivisen vastarinnan toiminnasta ei tullut kansanliikettä, vaikka se sellaisenaan haluttiinkin näyttää”, Hänninen toteaa.

Mutta vastarintaa oli, ja monenlaista. Joen patoaminen oli poikkeuksellisen suuri ponnistus fyysisesti, mutta pienempää ja isompaa toimintaa oli lähtien virkamiesten hidastelusta ja Kuopiossa käymälän rakentamisesta ortodoksikirkon viereen surumerkkeihin ja konvehtipaperien käärinpapereihin.

Teekkarijäynämäistä oli Helsingissä katukyltti Nikolaigatanin muuttaminen kirjoitusmuotoon Nikolaisatan.

Kuten nyt, venäläisviranomaiset alkoivat nähdä vastarintaa kaikkialla, ja kuten nykyäänkin, pomoja piti yrittää miellyttää hatusta vedetyin tai liioitelluin raportein.

Bobrikov alaisineen alkoi saada tarpeeksi, ja toimet olivat sen kaltaiset. Hän sai laajempia valtuuksia, ja vaikutusvaltaisia suomalaisia ryhdyttiin karkottamaan. Jotkut lähtivät maanpakoon. Hänninen myös tuo esiin, että asevelvollisuusikäisiä suomalaisia poistui maasta.

Imperiumin ote alkoi heltyä, mutta se ei johtunut yhden kenraalikuvernöörin murhasta, vaan Kaukoidän tapahtumista. Venäjä hävisi sodan Japania vastaan, ja 1905 suurten protestien ravisuttaman Nikolai II:n oli höllennettävä otettaan – hetkeksi.