Emma Brockes ja Megan Rapinoe: Yksi elämä. Megan Rapinoen tarina. WSOY 2021. 260 s. (Suom. Tero Valkonen)
Viides heinäkuuta. Jalkapallon supertähti Megan Rapinoe on syntynyt Yhdysvaltain itsenäisyyspäivää seuraavana päivänä.
Rapinoe on pesunkestävä patriootti. Mutta kuten Bruce Springsteen hitissään Born in the U.S.A. saman nimisellä albumilla (joka ilmestyi vuosi ennen Rapinoen syntymää), hän tuo esiin maastaan asioita, joita konservatiiviset tähtilippuun kääriytyjät eivät mieluusti halua kuulla. Vaikka nuristen ehkä peukuttavatkin Rapinoen jalkapallollisia edesottamuksia maansa paidassa.
Reddingin pikkukaupungissa Pohjois-Kaliforniassa syntynyt Rapinoe on vasta 35-vuotias. Elämäkerraksi tästä kirjasta ei siis vielä ole, mutta harva yhä aktiiviurheilija saa kansien väliin näin paljon painavaa yhteiskunnallista asiaa. Rohkaiseva, näkyväksi tekevä tarina.
Hyvä lapsuus, paitsi veljellä
Rapinoen lapsuus ja nuoruus oli turvattu ja onnellinen. Perhe ja lähisuku on ollut läsnä. Suurin sydänsuru on huumekoukkuun teininä jäänyt, vankiloita sellin sisäpuolelta katsonut Brian-veli, jonka kohtaloa sisko ei peittele. Hänen kauttaan Rapinoe pohtii lyhyesti myös maata riivaavaa opioidikriisiä.
Koulussa hyvin pärjännyt Rapinoe on avoin ja suora. Lesbouteensa hän havahtui yliopistossa Portlandissa Oregonissa ihastumisen myötä. Samassa paikassa opiskeli ja pelasi myös stipendillä jalkapalloa hänen kaksoissisarensa Rachael, lesbo hänkin.
Äiti ja myöhemmin Donald Trumpia presidentiksi äänestänyt isä hyväksyivät asian lyhyen nikottelun jälkeen.
Rapinoe on valittu maailman parhaaksi, ja hän on voittanut jalkapallossa kaiken mahdollisen MM-kisoja ja olympialaisia myöten, tehden paljon maaleja ja niitä pohjustaen. (Hän pitää itseään pienenä, mutta ei 170 cm pituus mielestäni ole niiin pieni, ja Leo Messi on samaa pituuskaliiberia). Ulkomailla seuratason pelaaminen on jäänyt lyhyehköksi rupeamaksi Lyonissa Ranskassa.
Uralla on ollut ylä- ja alamäkiä, loukkaantumisia, mutta myös Rapinoen poliittisten kannanottojen takia.
Homous oli ok, politiikka ei
Hänen homoseksuaalisuutensa urheilijana ei ole ollut se iso juttu. Julkinen kaapista tulo Out-lehdessä vuonna 2012 aiheutti tuskin minkäänlaista sähinää edes vanhoillisten arvotutkassa.
Rapinoe maajoukkuekavereineen on tapellut vuosia oikeudenmukaisen palkan ja palkkioiden maksun puolesta. Maan jalkapalloliito on yrittänyt jarruttaa päämäärää eri keinoin, ja meni itse avoimesti möläyttämään sukupuoleen perustuvan syrjintänsä.
Rapinoe pohtii myös paljon sitä, miksi nainen ei saa vaatia itselleen samaa kuin mies, vaikka olisi maailman paras ja menestyy paremmin kuin mies.
Miksi naisilta – tai vähemmistöiltä yleensäkin - yhä odotetaan vetäytyvää ja kilttiä käytöstä, vähään tyytymistä ja kiltteyttä vain koska on nainen. En ole huomannut kovin monen miesurheilijan tällaisia kysymyksiä haastatteluissaan ja/tai elämäkerroissaan pohtineen.
Kun Trump sai raivarin
Donald Trumpia jalkapallo ei ole juuri kiinnostanut, ja halveksiva suhtautuminen naisiin on tiedossa.
Trumpin raivomittari pamahti todennäköisesti katosta läpi, kun Rapinoe polvistui.
Eleessä yhdistyi Trumpin ja hänen konservatiivikannattajiensa ylenkatsoma nainen, homoseksualismi, mustien ja muiden vähemmistöjen puolustaminen, ja heidän mielestään tähtilipun (ja siten myös pyhän lehmän, asevoimien) halveksunta.
Polvistumisele kansallislaulun aikana viittaa poliisin mustiin kohdistaman väkivallan ja laajemmin systeemisen rasismin vastustamista. Se on levinnyt eri puolille vapaata maailmaa.
Rapinoen mukaan tämä protestointi urheiluareenoilla alkoi naisten ammattilaiskoripallon WNBA:n parissa.
Maailmankuuluksi eleen teki vuonna 2016 San Francisco 94ers -joukkueen tähtipelinrakentaja Colin Kaepernick.
Rapinoe toimi pian samoin, ja itseään patriootteina pitävien raivotsunami oli valmis. Se ei ole vieläkään päättynyt, vaikka muutosta on tapahtunut ainakin urheilussa. (Kaepernick on yhä vailla ammattilassopimusta.)
Politiikka on osa urheilua
Urheilusta voi ja pitää nauttia myös vain urheiluna, ja näin usein tapahtuu. Se on urheilun harjoittamisen ja katsomisen idea: leikki, hyvä olo, reilu kisaaminen, taito, haltioituminen, kannustus, epäonnistuminen ja taas uudestaan yrittäminen, voittamisen riemu.
Mutta yhtä väistämätöntä on, että urheilu on myös politiikkaa.
Miksi muuten Yhdysvalloissakin presidenteillä on tapana kutsua Valkoiseen taloon menestyneitä urheilijoita, joiden kanssa poseeraaminen ja läpänheitto pitävät yllä mielikuvaa johtajan kansanläheisyydestä. Rapinoe voittoisine kumppaneineen jättivät visiitin Valkoisessa talossa väliin.
Tai kansallislaulu soi ja tähtilippu liehuu urheilutapahtumassa kuin urheilutapahtumassa. Niin ylläpidetään perinteistä, valkoihoisten hallitsemaa identiteettimielikuvaa kansakunnasta, jota urheilija ei saisi tökkiä, vaan vain palvella.
Urheilu on myös laajemmin koko yhteisöjä ja yhteiskuntaa rakenteineen koskeva voima. Se elää ja liikkuu, ja Rapinoe tekee osansa, että se myös liikuttaa asenteita, sääntöjä ja lakeja – lukuisten uransa tulilinjalle asettavien urheilijakollegoidensa rinnalla.
Valkoihoisuus velvoittaa tekemään
Rapinoe tietää, että valkoihoisena menestyneenä urheilijana, lesboudesta huolimatta, hänen on ei-valkoisia turvallisempaa avata suunsa, vaikka kiihkeä arvostelu on laajaa, kuten on hänen saamansa kannustus. Siksi hän myös katsoo velvollisuudekseen perehtyä yhä syvemmin epäkohtiin historioineen ja toimia.
Kuten hän muistuttaa homoseksuaalisuudesta, se on ankarasti lainvastaista monissa maissa, jopa kuolemanrangaistukseen saakka.
Rapinoen tarinaa on kirjoittanut jalkapalloilijan kanssa brittisyntyinen toimittaja ja kirjailija Emma Brockes.
Tero Valkosen suomennos sujuu kuin Yhdysvaltain naisten maajoukkueen pelaaminen, on ilo lukea.
Yksi niuhottamisen hetki: Olisin kääntänyt sanan ”Nation” kansakunnaksi valtion sijaan. Tämä liittyy kylttiin ”One Nation. One Team.” MM-kultajoukkueen voitonparaatissa New Yorkissa.
Tummaihoisten osuus naisjalkapalloilijoissa on perinteisesti ollut pieni Yhdysvalloissa. Tähän Rapinoe viittaa vain ohimennen pari kertaa. Osaltaan sosiologisten mannerlaattojen liikkumisesta kuitenkin kertoo, että voittoisassa MM-joukkueessa 2019 kaikki eivät enää olleet valkoisia.
Voisi olla hyvää olutseuraa
Rapinoe on avoimesti rääväsuinen, empaattinen, asemastaan tietoinen, tarvittaessa kova ja tahtova maailmanparantaja, joka kuitenkin nauttii itsekin elämästään ja menestyksestään, ja myöntää virheitään.
Elämänkumppaninsa, ammattilaiskoripalloilija Sue, on rauhallisuuden peri- ja peilikuva, kuten Rapinoe itsekin sanoo. Vakka ja kansi.
Veikkaan, että Rapinoen kanssa kaljalla käynti voisi olla varsin täyteläinen ilta.
