Harri-Pekka Pietiläinen: Pinnan alla. Elämäni valkohain kanssa. Johnny Kniga. 2020. 262 s.
Viimeistään Tappajahai-elokuvan nähtyään on varma, että hait uivat rantavesissä vain vaaniakseen ihmislihaa. Ihan sama mikä hai, hai kun hai, vaikka niitä on yli 500 eri lajia.
Ravitsevaa apetta homo sapiens ei kuitenkaan lihaa syövälle haille ole, koska meissä on niin vähän rasvaa, toisin kuin vaikka valaassa tai merileijonassa.
Hai ei huvikseen ihmisen kimppuun hyökkää, vaikka joskus voisi pitää sellaista melkein oikeutettuna, kun tuhoamme haiden ja muiden eliöiden elinmahdollisuuksia.
Tappajahaissa kauhua kylvi valkohai. Sen kieltämättä raateleviin ja repiviin hampaisiin (jotka vaihtuvat suhteellisen tiuhaan tahtiin) ja vahvaan purentaan ei ole terveellistä päätyä, mutta todennäköisemmin ihminen kuolee ampiaisen pistoon tai salamaniskuun.
Salama vai valkohai tappaa
1: 34 780 067 on maijameikäläisen mahdollisuus joutua valkohain kitaan. (Taidan pitäytyä lottoamisessa.) Näin sanoo Floridan luonnontieteellinen museo. Tämä käy ilmi tietokirjailija, päätoimittaja Harri-Pekka Pietikäisen kirjasta.
Sen kansi viittaa Tappajahai-elokuvaan. Sen Pietikäinen näki salaa pikkupoikana, ja alkoi pelätä Suomen järvivesienkin pinnan alaista elämää niin, että uimisesta tuli pelon maantiedettä. Hän päätti ottaa pelostaan niskalenkin ja tutustua carcharodon carchariasiin.
Pietikäisen kirjasta tulee mieleen Morten Strøksnesin jäähain pyytämisestä kertova Merikirja, ja Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti.