Harri-Pekka Pietiläinen: Pinnan alla. Elämäni valkohain kanssa. Johnny Kniga. 2020. 262 s.
Viimeistään Tappajahai-elokuvan nähtyään on varma, että hait uivat rantavesissä vain vaaniakseen ihmislihaa. Ihan sama mikä hai, hai kun hai, vaikka niitä on yli 500 eri lajia.
Ravitsevaa apetta homo sapiens ei kuitenkaan lihaa syövälle haille ole, koska meissä on niin vähän rasvaa, toisin kuin vaikka valaassa tai merileijonassa.
Hai ei huvikseen ihmisen kimppuun hyökkää, vaikka joskus voisi pitää sellaista melkein oikeutettuna, kun tuhoamme haiden ja muiden eliöiden elinmahdollisuuksia.
Tappajahaissa kauhua kylvi valkohai. Sen kieltämättä raateleviin ja repiviin hampaisiin (jotka vaihtuvat suhteellisen tiuhaan tahtiin) ja vahvaan purentaan ei ole terveellistä päätyä, mutta todennäköisemmin ihminen kuolee ampiaisen pistoon tai salamaniskuun.
Salama vai valkohai tappaa
1: 34 780 067 on maijameikäläisen mahdollisuus joutua valkohain kitaan. (Taidan pitäytyä lottoamisessa.) Näin sanoo Floridan luonnontieteellinen museo. Tämä käy ilmi tietokirjailija, päätoimittaja Harri-Pekka Pietikäisen kirjasta.
Sen kansi viittaa Tappajahai-elokuvaan. Sen Pietikäinen näki salaa pikkupoikana, ja alkoi pelätä Suomen järvivesienkin pinnan alaista elämää niin, että uimisesta tuli pelon maantiedettä. Hän päätti ottaa pelostaan niskalenkin ja tutustua carcharodon carchariasiin.
Pietikäisen kirjasta tulee mieleen Morten Strøksnesin jäähain pyytämisestä kertova Merikirja, ja Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti.
Kolmikolla on jokaisella oma tyylinsä ja tarinansa kerrottavanaan, mutta pohjavireenä on huoli meristä ja elonkehästä. Tiedämme hyvin vähän valkohaista, ankeriaasta tai jäähaista.
Valkohaivesi löytyi Etelä-Afrikasta
Pietikäinen lähti kohtaamaan painajaistaan Etelä-Afrikkaan Gansbaaiin, missä järjestetään valkohaiden tarkkailua häkkisukelluksella.
Sukelluksen järjestäjä ei lupaa, että valkohai ui näkyviin. Pietikäistä onnistaa, ja ensimmäinen reissu ei jää viimeiseksi. Hän ystävystyy paikallisten työntekijöiden ja haiden tutkijoiden kanssa, istuu monta rupattelevaa iltaa sataman Oppidek Pubissa, ja ennen kaikkea etsii ja kohtaa valkohaita.
Testosteronista pullistelua ja trofeen metsästystä hakevat saattavat pettyä, vaikka valkohain ilmestyminen häkin lähelle laittaa veren kiertämään viileässä vedessä.
Pietikäinen paitsi pohtii omaa suhtautumistaan valkohaihin, myös luontoon, ja ihmisen kykyyn sotkea ympäristöämme. Muovia on kaikkialla, meren syvyyksissä asti. Mikä on turismin, myös haiturismin vaikutus, vaikka se tuo monelle työtä.
Ihminen on tässäkin pahin vihollinen
Haineväkeitto on vihoviimeinen ruokalaji. Vuosittain noin sadasta miljoonasta tapettavasta haista yli 70 prosenttia liittyy ravintoarvoltaan huonoihin hain eviin. Suurin markkina on Kiinassa, missä tietoisuus haiden tappamisen typeryydestä alkaa levitä.
Kirjassa on paljon tietoa valkohaista. Oma käsitykseni muuttui ja ymmärrys kasvoi.
Valkohait tunnistaa evistään, ne ovat kuin sormenjälkiä. Haita seuraavat tuntevat kaloja nimillä, kirjassa esimerkiksi Nicole ja Scarlett. Valkohai on ainoa hai, joka nostaa päänsä veden pinnalle tarkkaillakseen, veden alla se ei näe hyvin, vaan esimerkiksi törmäilee haisukellushäkkiin.
Veikö sähköaisti Australiaan ja takaisin
Sen tärkein aisti on kuonon sähköaisti, niin sanotut lorenzininpullot, jotka herkkyydeltään ovat aikamoiset. Pietikäisen mukaan puolentoista kilometrin päässä toisistaan olevien 1,5 voltin sormiparistojen välinen jännite ei jää valkohailta aistimatta.
Mihin kaikkeen se sähköaistiaan käyttää, on vielä osin tieteeltä salassa. Yksi arvio on, että se toimii kompassina maapallon magneettikenttiä aistien.
Se tiedetään, että ainakin yksi valkohai on taivaltanut huikean matkan Etelä-Afrikan kärjestä Australian rannikolle ja takaisin. Kyseessä oli Nicole, joka sai nimensä australialaisnäyttelijä Nicole Kidmanin mukaan. Kidman on tunnettu haiden puolestapuhuja. Nicolen odysseia tallentui seurantalaitteella.
Mutta me yhä tiedämme vähän valkohaista, ja pelkäämme niitä sitäkin enemmän. Emme tiedä esimerkiksi miten ne lisääntyvät, kuten emme tiedä tätä ankeriaastakaan.
Tieto toivottavasti karttuu, ja valkohait eivät katoa. Pietikäinen puolestaan haluaisi toteuttaa suuren haaveensa: sukeltaa valkohaiden seassa ilman häkkiä.
Tätä kirjoittaessa Itämeren pintaan ropisee sade. Merilinnut ovat hetkeksi vaienneet. Moottoriveneiden ääniä kantautuu sisälle mökkiin. Meillä ei ole varaa menettää valkohaita, ei Itämerta, ei puhdasta sadevettä.