Mainos

Kirja-arvio: Uusi kirja kertoo Suomessa melkein unohdetun kansansirpaleen kokemasta rasismista sodan jälkeen - salmilaisten uskonto ja kieli poikkesivat valtaväestöstä ja syrjintä oli yleistä

Jukka Kokkonen (toim.): Sama mua, uvvet rannat - salmilaiset 1948 - 2018 (Salmi-säätiö 2018)

Järkelemäinen yli 400-sivuinen, kahdelle palstalle kirjoitettu kirja salmilaisten sodanjälkeisestä elämästä on jatkoa kolme vuotta sitten julkaistulle Rajoil da randamil; Salmi ja salmilaiset 1617 - 1948 -kuntahistorialle.

Salmi oli suomalainen kunta Laatokan pohjoispuolella Raja-Karjalassa. Suomeen eli käytännössä silloiseen suurvalta-Ruotsiin Salmi liitettiin Stolbovan rauhassa 1617. Venäjän yhteyteen alue palautui 1721 niin sanotun vanhan Suomen osana ja jälleen osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa vuonna 1809.

Alueen suomalainen historia päättyi jatkosodan myötä, kun alue luovutettiin Neuvostoliitolle ja liitettiin silloiseen Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan (myöhemmin aluetta on Venäjällä kutsuttu Karjalan tasavallaksi).

Salmilaisilla oli oma kieli

Salmi oli poikkeuksellinen kunta, sillä äidinkielenään salmilaiset eivät puhuneet Suomessa tunnettua karjalan murretta vaan omaa kieltään, jota nykyisin kutsutaan livviksi - se on Suomen lähin sukulaiskieli (kutsutaan myös aunuksenkarjalaksi tai karjalan kieleksi).

Myös Salmin naapurikunnissa Raja-Karjalassa puhuttiin livviä. Salmilaisia oli talvisodan alkaessa noin 13 000 ja Raja-Karjalassa kaikkiaan 56 500 asukasta.

Esipuheen sanoin, kirja käsittelee muun muassa sitä, “kui kandurahvas otettih vastah kummallizeh kieleh pagizijat salmilazet, kudamil oldih vie omaluaduzet kiriköllizet tavat”.

Enemmistö ortodokseja

Salmista teki poikkeuksellisen myös se, että kunnan väestöstä ortodokseja (eli kreikkalaiskatolilaisia, kuten ortodokseja tuolloin kutsuttiin) oli talvisodan alkaessa 88 prosenttia, mikä teki Salmista Suomen ortodoksisimman kunnan.

Ortodokseja oli paljon myös Salmin naapurikunnissa Salmin kihlakunnassa. Näitä kuntia ovat Impilahti, Korpiselkä, Soanlahti, Suistamo ja Suojärvi. Esimerkiksi seuraavaksi ortodoksisimmassa kunnassa Suojärvellä asukkaista 62 prosenttia oli ortodokseja.

Yhteensä 14 kirjoittajan Sama mua, uvvet rannat -kirja käsittelee salmilaisten historiaa nimenomaan sodan jälkeen, kun tämä etnisesti suomalaisista erillinen ryhmä asutettiin pääasiassa Pohjois-Savon kuntiin. Kirjassa käydään varsin yksityiskohtaisesti läpi asutushistoriaa, ortodoksikirkon toimintoja, salmilaisten poliittisia valintoja (muun muassa vennamolaisuutta) ja salmilaisten kulttuuriperintöä nyky-Suomessa.

Vähemmistö koki syrjintää

Mielenkiintoisinta antia kirjassa ovat selvitykset salmilaisten kokemasta syrjinnästä uusilla alueilla Suomessa - kohtelua voi kutsua myös rasismiksi. Lähes kaikki evakkokarjalaiset joutuivat jonkinlaisen syrjinnän kohteeksi mutta salmilaisilla oli lisätaakkana outo kieli ja vieras uskonto, joka yhdistettiin venäläisyyteen. Monesti kantasuomalaiset pitivät salmilaisia “ryssinä”, mikä myös avoimesti kerrottiin.

“Yksilöiden kokema pilkka ja sitä seurannut häpeän tunne muuttuivat toistuessaan ortodoksien ryhmätasolla kokemaksi pilkaksi ja kollektiiviseksi häpeän tunteeksi. Koetusta kiusaamisesta ja torjunnasta seurasi ortodoksitavoista luopuminen tai vähintään niiden piilottaminen pois valtaväestön katseilta.” Näin kirjassa kirjoittaa Heli Kaarina Kananen, joka selvittää salmilaisten sopeutumisen kipupisteitä.

Kanasen analyysissä luterilaisten käsitys ortodoksisuudesta oli varsin outo. Siinä missä luterilaiset eli valtaväestö piti itseään oikeaan uskoon kastettuina, ortodoksisuus nähtiin epäjumaluuden palvontana ja jopa pakanuutena. Ylipäätään ortodoksisuus oli luterilaisten näkemyksissä yhteydessä alikehittyneisyyteen, sivistymättömyyteen ja likaisuuteen. Viittaukset Venäjään ja slaavilaisuuteen olivat yleisiä.

Näihin käsityksiin vaikutti vahvasti jo ennen sotia käyty keskustelu “oikeasta suomalaisuudesta”. Ja kuten Kananen sanoo, “tässä karjalan kieltä puhunut ja ortodoksista uskontoa tunnustanut rajakarjalainen jäi auttamatta enemmistön luoman suomalaiskansallisen identiteetin rajojen ulkopuolelle”.

Muuttoliike ja seka-avioliitot uhkana

Tapio Hämynen analysoi Salmin väestöä etnisenä vähemmistönä Suomessa. Kuten monet muutkin suomalaiset, myös salmilaiset ja heidän jälkeläisensä ovat hajaantuneet nykyisin eri puolille Suomea.

Vuonna 1983 enää kaksi viidesosaa salmilaisista asui alkuperäisillä sodanjälkeisillä asutusalueilla, koska “kolmas evakkomatka” oli vienyt lapset kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin. Vuonna 2016 salmilaisista neljäsosa asui pääkaupunkiseudulla.

Muuttokehitys ja seka-avioliitot ovat johtaneet salmilaisten puhuman livvin kielen lähes täydelliseen katoamiseen Suomessa. Vaikka ortodoksisuus näyttää nykyisin olevan jollakin tapaa muodissa, enemmistö eli noin 70 prosenttia salmilaisten solmimien seka-avioliittojen lapsista on kastettu luterilaisiksi.

Nykypäivää lähestyttäessä monet salmilaiset ovat huomanneet, että heidän edustamansa uskonto, kieli ja karjalainen eläväisyys ovat kokeneet jonkinlaisen ylösnousun. Kirjaan haastateltu Pirjo kertoo, kuinka matkailumarkkinointi nosti karjalaisuuden positiiviseksi ja eksoottiseksikin Pohjois-Karjalassa 1970- ja 1980-luvuilla. Kulttuurin elpyminen on johtanut myös esimerkiksi praasniekkojen eli temppelijuhlien elpymiseen. Myös livvin kieltä on yritetty elvyttää nyt, kun alkuperäiset puhujat ovat jo lähes kaikki kuolleet.

Epäsuomalaisuudesta suomalaisuuteen sulautumisen kautta

Tämä Salmista kertova kirja on varmasti tärkeä salmilaisille ja heidän jälkeläisilleen mutta se on myös tärkeä muistutus kaikille suomalaisille siitä, että täällä meidän niemellämme on ollut “toiseutta” aiemminkin.

Vaikka salmilaiset olivat Suomen kansalaisia, heitä ja heidän tapojaan pidettiin usein väärinä ja muukalaismaisina - toisin sanoen epäsuomalaisina. Salmilaisten kohtaama rasismi on hyvin verrannollista nykyisten maahanmuuttajien kokemiin tuntemuksiin.

Kirja kertoo myös surullista tarinaa siitä, että Suomessa on päästetty häviämään lähes kokonaan yksi kielivähemmistö.

PS: Salmilaisten ja muiden rajakarjalaisten puhuma livvin kieli sekoitetaan usein liivin kieleen, joka on niinikään suomensukukuinen kieli. Liiviä puhuttiin Latvian rannikolla mutta nyt viimeinenkin kyseisen kielen äidinkielinen puhuja on kuollut.  

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja