Karjalaiset - nuo toisenlaiset pakolaiset

Medialta, poliitikoilta ja asiantuntijoilta vaaditaan paitsi tosiasioiden kertomista, myös sovinnollista ja ratkaisukeskeistä suhtautumista monin tavoin räjähdysherkkään tilanteeseen. Sisäinen eripura on viimeinen asia, jota nyt kaivataan.

Sovinnon asialla yrittää epäilemättä olla myös Jussi Pakkasvirta, Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja. Hän ottaa maanantain Helsingin Sanomien mielipidesivuilla kantaa pakolaiskriisiin vertaamalla nykyistä tilannetta aiempiin kansakunnan kokemiin poikkeusaikoihin.

Suhteellistaminen on tärkeää. Jos nykyistä tilannetta verrataan sisällissodan tai talvi- ja jatkosodan vuosiin, on helppo nähdä, etteivät asiat ehkä sittenkään aivan mullin mallin ole. Kansakunnan olemassa olo ei ole nyt uhattuna.

Samalla kun Pakkasvirta tekee tämän tärkeä havainnon, hän valitettavasti liittyy siihen joukkoon, joka rinnastaa nykyisen pakolais- ja siirtolaiskriisin karjalaisten evakkojen asuttamiseen muualle Suomeen toisen maailmansodan aikana. Noin 400000 suomalaista joutui jättämään kotinsa alueilta, jotka Neuvostoliitto anasti Suomelta Kannaksella, Laatokan Karjalassa, Suomenlahden saarilla ja Pohjois-Suomessa.

Pakkasvirta kirjoittaa: ”Siirtokarjalaiset koettiin monissa kunnissa tunkeutujina ja kotirauhan rikkojina. Silti nämä tulijat kotoutettiin suomalaiseen yhteiskuntaan - sen tasaveroisina jäseninä - harvinaisen nopeasti.”

Hän jatkaa: ”Karjalaiset toivat muualle Suomeen toisenlaisia tapoja ja arvoja. Kahden kulttuuripiirin vuorovaikutuksessa he jatkoivat omia perinteitään mutta omaksuivat samalla myös vaikutteita uudesta ympäristöstä.”

Lainaukset antavat olettaa, ettei Pakkasvirran tuttavapiiriin kuulu ensimmäistäkään siirtokarjalaista tai heidän jälkeläistään. Mikä kiusallisempaa, hän vaikuttaa tuntevan puutteellisesti Suomen lähihistoriaa toisen maailmansodan ja sen jälkeisiltä vuosilta.

Karjalaisia ei tarvinnut kotouttaa suomalaiseen yhteiskuntaan, sillä he olivat osa sitä. He puhuivat suomea, sen itäistä murretta, eikä tulkkeja tarvittu. He olivat pienehköä ortodoksivähemmistöä lukuun ottamatta evankelisluterilaisia, joten kulttuurien ja arvojen törmäyksestä ei ollut pelkoa.

Karjalanpiirakka tuskin aiheutti kulttuurishokkia sitä ensi kertaa maistavalle länsisuomalaiselle.

On totta, että karjalaisten asuttaminen aiheutti kitkaa, kuten Pakkasvirta kirjoittaa. Evakot ovat kertoneet kokeneensa syrjintää ja ennakkoluuloja uusilla asuinsijoillaan. Loppujen lopuksi suomalaisten enemmistön oli kuitenkin kohtuullisen helppoa samastua karjalaisten tilanteeseen. Neuvostoliiton uhan alla vaakalaudalla oli kansakunnan olemassaolo.

Niin kyyniseltä kuin se ehkä kuulostaakin, Suomen valtiota eivät nykyisessä pakolais- ja siirtolaiskriisissä koske samat velvollisuudet kuin viime sodan aikana evakkojen asuttamisessa. Karjalaiset - Suomen kansalaiset - oli pakko asuttaa, sillä heidän jättämisensä asuinsijoilleen olisi voinut merkitä koko kansanosan tuhoa.

Kirjoittaja on Karjalan evakkojen jälkeläinen.