Kolonialismi Suomen rajaseuduilla - toim. Rinna Kullaa, Janne Lehti & Sami Lakomäki (Gaudeamus 2022)
Ovatko suomalaisetkin olleet joskus kolonialisteja? "Kolonialismi Suomen rajaseuduilla"-kirjan" mukaan ovat olleet etenkin, kun Petsamosta tehtiin sata vuotta sitten osa Suomea.
Suomalaisten on kirjan mukaan kuitenkin vaikea tunnistaa kolonialismiaan ja tämä johtuu etenkin siitä, että olemme olleet osa Ruotsia ja Venäjää ja siten ainakin osaltaan toisten maiden kolonialismin kohteita.
Kolonialismilla ymmärretään yleensä emämaiden tapaa valloittaa ja alistaa siirtomaita tavalla, jossa siirtomaiden asukkaita ja kulttuuria pidetään selvästi emämaan kulttuuriin verrattuna alhaisemmalla tasolla olevana.
Nykyisin kolonialismiksi ymmärretään myös erilaiset hallinnan ja toiminnan tavat, jotka syntyvät, kun jokin valtio tai ihmisryhmä laajentuu toisen ihmisryhmän asuinalueille – ei siis varsinaisesti muihin maihin.
Yhteys Jäämerelle katkesi 1826
Kotimaisena esimerkkinä kirjassa käsitellään paljon Petsamoa, jonka Suomi sai Tarton rauhassa 1920 ja menetti jatkosodan päätteeksi Neuvostoliitolle 1944. Petsamo merkitsi Suomelle yhteyttä Jäämerelle ja jäättömään satamaan.
Yhteyden Jäämerelle suomalaiset olivat menettäneet vuonna 1826, kun Norja ja Venäjä sopivat entisten yhteismaiden jakamisesta ja rajan luomisesta alueelle. Tämä oli raskasta etenkin saamelaisille, joiden laidunmaat pirstaloituivat useaan maahan mutta myös Jäämeren rannalle muuttaneille suomalaisille, jotka jäivät eristyksiin.
Sittemmin 1800-luvun lopulla esitettiin puheenvuoroja, joiden mukaan Suomen pitäisi saada oma osansa Jäämeren rannasta. Myös Kuolan niemimaan ja Pohjois-Norjan katsottiin ainakin joissain keskusteluissa kuuluvan Suomelle.
Norja muuttiikin jo 1890 pohjoisalueidensa nimen Nord-Norgeksi, kun se halusi häivyttää käytöstä alueen osana olleen Finnmark-nimen, jonka pystyi ymmärtämään myös viittaavan Suomeen. Vastaavasti Ruotsi lopetti oman Lappinsa eli Lapplandin nimen käytön vanhanaikaisena ja ryhtyi puhumaan Norrlandista.
Petsamo muutettiin suomalaiseksi
Kirja kertoo monipuolisesti useiden tutkijoiden voimin, kuinka Suomen saama Petsamo muutettiin suomalaiseksi korostamalla alueen oletettua suomalaista historiaa ja kuinka alue liitettiin muuhun Suomeen uudisasukkaiden ja infrastruktuurin kuten Jäämeren tien avulla.
Vastaavalla tavalla 1856 vihitty Saimaan kanava sitoi Sisä-Suomen osaksi silloisen Venäjän imperiumin ydinalueita.
Sinänsä Petsamon kolonisointi ei ole uutta, sillä koko tuntemamme Suomen Lappi oli muutettu samalla tavalla takamaasta Suomen osaksi jo aiemmin.
Perinteisestihän Lappi ei kuulunut Suomeen Ruotsin vallan aikana vaan se oli osa Ruotsin Lapplandiksi käsitettyä aluetta. Suomen alueen siirryttyä Venäjän vallan alle, Suomeen liitettiin Ruotsin Väesterbottenista Tornion ja Kemin Lapin alueita (nykyinen Länsipohja) ja samalla myös muu nykyisin Suomeksi Lapiksi käsitetty alue siirtyi virallisestikin osaksi Suomea.
Jäämeren rata jatkaisi kolonialismia
Kirjan kirjoittajat haluavat yhdistää nykyisen keskustelun Jäämeren radasta Suomen Rovaniemeltä Norjan Kirkkoniemeen osaksi kolonialismikeskustelua väittämällä, että nykyinen Suomi haluaa jatkaa pohjoisten alueiden kolonialisaatiota saamelaisten toiveista välittämättä.
Kolonialismissa erilaiset väylähankkeet ovat aina olleet merkittävässä roolissa, koska niin on saatu raja-alueet sidottua paremmin keskuksiin. Samalla on päästy hyödyntämään väylien varrella olevia luonnonrikkauksia.
Toistaiseksi Jäämeren rata on kannattamattomana kuitenkin laitettu jäihin.
Saamelaiset sulautuisivat suomalaisiin
Petsamon perinteisiä asukkaita olivat muun muassa ortodoksiset kolttasaamelaiset. Kolttasaamelaisia, kuten muitakin saamelaisryhmiä, väheksyttiin ja pidettiin ajan ajattelutyylin mukaisesti väistyvänä kansanryhmänä. Koltat kuten muutkin saamelaiset, sulautuisivat vähitellen kantaväestöön, ajateltiin.
Koltilla oli suomalaisesta näkökulmasta muitakin syntejä kuin saamelaisuus. Koltat kun olivat ortodokseja ja puhuivat usein myös venäjää.
Kirjassa on paikoin huvittaviakin esimerkkejä suomalaisten ja saamelaisten sivistyksen rajanvedosta. Esimerkiksi ihmisten syömä ruoka oli yksi tällainen meihin ja heihin erottava asia. Suomalaisten ruokakulttuuri perustui leipään ja papit opettivat rukoilemaan jokapäiväistä leipää, kun taas saamelaisten ruokavalioon leipä ei kuulunut.
Lapin ja Petsamon kolonisointia kuvataan kirjassa myös aikansa nuortenkirjojen kautta. Näkemykset nuortenkirjoissa olivat samantyyppisiä kuin amerikkalaisen Pieni talo preerialla -kirjojen ja tv-sarjan maailmassa: omat eli valtaväestön pyrkimykset nähdään luonnollisena ja toisten, siis Suomen tapauksessa saamelaisten, maailma nähdään valloituksen kohteena eikä heillä ole itsessään oikeutta omaan, historiallisesti tuhoontuomittuun elämäntapaansa.
Vastaavalla tavalla Petsamo nähtiin romaanikirjallisuudessa ja matkakuvauksissa uudisraivaajien unelmaamaana. Rajaseutu muuttui edistysuskon myötä merkittäväksi osaksi Suomea. Alueella harrastettiin kansainvälistä turismia, kun kalastajat saapuivat Petsamon joille Britanniaa myöten. Alue kansainvälistyi lisää, kun Petsamosta löydettiin nikkeliä.
Kolonialismia ja muuta mielenkiintoista
Kirjassa käsitellään myös monia muita kolonialismiin ja asutushistoriaan liittyviä teemoja, kuten suomalaista miehityshallintoa Itä-Karjalassa, autonomisen Suomen asemaa Venäjän osana, siirtokarjalaisten asuttamisongelmia ruotsinkielisille alueille Suomessa sekä vielä hieman yllättäen jatkosodassa suomalaisten käsiin päätyneiden tataarivankien kohtaloa Suomessa.
Kirja antaa uutta tietoa ja on aiheesta kiinnostuneille varsin valaiseva. Kun kuitenkin noin kaksi kolmasosaa kirjasta käsittelee Petsamoa, jäävät loput luvut ikään kuin irrallisiksi aiheiksi.
Kun kolonialismista kirjoitetaan, olisin odottanut tutkimusta myös Raja-Karjalasta, jonka ortodoksiset asukkaat puhuivat karjalan kieltä. Myös tuota suomalaisuudelle osin vierasta Laatokan pohjoispuolella olevaa aluetta pyrittiin liittämään kulttuurisesti Suomeen, jota paikalliset vanhukset kutsuivat vielä ennen sotia Ruotsiksi.