Sakari Huovinen: Isän kädestä – Lauri Huovisen ensimmäinen elämä (Teos 2020), 411 sivua
Kirja yllättää monella tavalla. Lähtöasetelmahan ei ole tavalliselle lukijalle erityisen innostava: suhteellisen tuntemattoman uskonmiehen kirjeisiin perustuva henkilökuva lähes 30 vuotta tämän kuoleman jälkeen ja vieläpä oman pojan kirjoittamana. Mutta epäily merkittävyydestä on väärä.
Kirja antaa monella tasolla paljon: se on tietokirja ja romaani yhdessä, runsas ja herkullinen. Jos se olisi leivonnainen siinä olisi paljon kuituja, täysjyvää ja makeanraikkaita yllätysherkkuja jokaisella puraisulla.
Faktat piirtävät tarkkaa arjen historiaa, josta vahva tunne-elementti tekee elävää ja uskottavaa. Ja rakkaustarina vie juonta eteenpäin, välillä herkästi välillä dramaattisesti. Kauniilla, soljuvalla kielellä.
Lukija ihastelee kuinka yksityiskohtaisesti kirjan päähenkilöt Lauri ja Aili olivat omilla tahoillaan kirjanneet ajatuksensa ja kokemansa kirjeisiin ja kalentereihin. Ihme on myös että ne ovat säilyneet. Osasta lähetettyjä kirjeitä oli kalkkeripaperilla jäjennetty kopio. Mikä palvelus historiankirjoitukselle!
Ihailtavaa miten eheän ja joustavasti etenevän tarinan kirjailija, heidän nuorin poikansa Sakari Huovinen on pienistä palasista koonnut. Fakta ja fiktio sulautuvat yhdeksi rikkaaksi tarinaksi. Juonen sitko kestää alusta loppuun asti.
Jälkikirjoitus, samalla mukavasti luettavalla tyylillä kertoo koskettavasti miten äidin varhainen kuolema jähmetti isän suhteen poikiinsa, miten vaikea sielunhoitajan oli käsitellä omaa ja kaikkein lähinpiensä tuskaa.
Lukukokemus jättää vahvan tunteen: he olivat eläneet ja kokeneet väkevästi, varsinkin Lauri intomielisesti. Tärkein kannustin oli ollut uskonto – nykyihmisellä se on usein jotakin muuta. Kova pyrkimys eteenpäin voi heikentää näkemistä lähelle.