Matti Salminen: Toisinajattelijoiden Suomi (Into 2016)
Matti Salmisen kirjaa suomalaisista toisinajattelijoista voi lukea eräänlaisena satavuotisen Suomen vaihtoehtoisena historiana. Ennen sotia Salmisen määrittelemät toisinajattelijat vastustivat valko-Suomea ja isänmaallista hypetystä, sodan lopulla ja päätyttyä toisinajattelijat yrittivät luoda uudenlaista Suomea, sitten tulivatkin jo 60-luvun uudistajat ja lopulta uusliberalismin ja kulutuskulttuurin vastustajat. Kirja päättyy vuoden 2000 tienoille.
Salmisella on selvä näkökulma toisinajattelijoihin, sillä hän ei ole hyväksynyt tähän ryhmään esimerkiksi oikeistolaisia Kekkos-vastustajia ja oman tiensä kulkijoita kuten perustuslaillisen puolueen perustanutta Georg C. Ehrnroothia tai kokoomuslaista Tuure Junnilaa.
Toisaalta hieman yllättäen toisinajattelijoiksi on määritelty Suomen ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg, joka pyrki ymmärtämään punaisia jo sisällissodan aikana sekä presidentti Urho Kekkonen, joka toisinajattelijan tavoin yritti jo sodan aikana puhua uudenlaisen Suomen puolesta.
Kirjan toisinajattelijat ovat enemmän tai vähemmän eräänlaisia aikakautensa väärinajattelijoita siinä mielessä, että heitä ei selkeästi pysty sijoittamaan mihinkään poliittiseen leiriin vaan heidän toimintaansa voi tulkita monella tavoin. Tosin moni ennen sotaa toiminut toisinajattelija on jonkin sortin sosialisti tai vasemmistolainen.
Koko kirja alkaa rikkaan kulttuurisuvun kirjailijan Arvid Järnefeltin esittelyllä. Maailman ensimmäinen sosiaalidemokraattinen pääministeri Oskari Tokoi edusti puolestaan milloin minkinlaista ajattelua. Mukana etenkin ennen sotia on monenlaista anarkistia ja pasifistia, kuten esimerkiksi Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä Arndt Pekurinen.
Kirjailijat ovat yliedustettuina ainakin minun mielestäni. Mukaan mahtuu muun muassa Pentti Haanpää, Elmer Diktonius, Olavi Paavolainen, Raoul Palmgren, Arvo Turtiainen, Väinö Linna, Hannu Salama ja niin edespäin. Lähestyttäessä nykypäivää Salminen tuntuu pitävän erityisesti Jörn Donnerista ja Pentti Linkolasta. Myös Christel Kihlman, ankkalammen paskoja, on kirjassa näyttävästi esillä. Tuoreemmista nimistä lyhyet katsaukset saavat toimittaja Leif Salmen ja ihmisoikeusjuristi ja kirjailija Matti Wuori.
Salmisen kirjassa on selvää asennetta, sillä kirjoittaja mainitsee usein olevansa samaa mieltä kuvailemansa toisinajattelijan kanssa ja on sitä mieltä, että monen ajattelijan näkemykset olisivat tänäänkin päteviä. Tästä voi olla ainakin kahta mieltä mutta hyvää kirjassa on se, että toisinajattelijoiden kirjoituksia on referoitu laajalti. Jokainen pääsee siis itse pohtimaan, kuinka ajatukset toimivat kirjoitushetkellä ja kuinka ne toimisivat nykypäivänä.
Omasta mielestäni monet 80-luvun ja 90-luvun toisinajattelijoiden näkemykset vaikuttavat nykymaailman katsannossa hyvinkin vanhanaikaisilta ja opettajamaisilta. Oma lukunsa on Paavo Haavikko, jonka tekstejä voi pitää eräänlaisena oraakkelimaisena juuri sanan varsinaisessa merkityksessä eli että Haavikon tekstejä voi kuka tahansa tulkita edelleenkin melkeinpä miten haluaa.