Mainos

Kirja-arvio: Tanner hyvä, Kekkonen paha

Lasse Lehtinen: Tanner, itsenäisen Suomen mies (Otava 2017)

Vaikka Väinö Tanner (1881 - 1966) oli yksi 1900-luvun merkittävimpiä suomalaisia valtiomiehistä, hän ei koskaan tullut niin tunnetuksi kuin esimerkiksi presidentit. Niinpä onkin hyvä, että Lasse Lehtinen on tehnyt tämän valtavan, lähes 900-sivuisen kokonaisesityksen miehen elämästä.

Tanner syntyi Helsingin Ruoholahdessa jarrumiehen pojaksi. Vaikka koti oli nykymittapuun mukaan köyhä, kuului Tanner kuitenkin tuon ajan työväestön hieman parempiin piireihin, olihan isä rautatieläinen. Rahaa riitti juuri ja juuri koulutukseen ja se oli merkittävä asia siirryttäessä merkittäviin tehtäviin.

Tanner-kirjassa ei ole kovinkaan paljon uusia lähteitä mutta siihen on koottu erittäin luettavalla tavalla aikalaistieto ja myöhempien muistelijoiden näkemykset miehestä. Mukavana lisänä on Tannerin ja tämän vaimon ennenjulkaisematon yksityinen kirjeenvaihto, joka inhimillistää teosta.

Kirja keskittyy katsomaan suomalaista politiikkaa Tannerin silmin. Siinä paneudutaan oikeistososialidemokraattisesta näkökulmasta Suomen politiikkaan 1900-luvun alusta 1960-luvun lopulle. Matkaan mahtuu paljon tapahtumia, joissa Tanner oli intensiivisesti mukana.

Tanner ehti olla monessa mukana

Sisällissodassa Tanner jäi punakapinaa tai vallankumousta vastustavien leiriin. Kun saksalaiset keväällä 1918 valtasivat Helsingin, Tanner ja saksalaisten johtaja Rüdiger von der Goltz ryhtyivät jonkinlaiseen yhteistyöhön. Tämä saattoi pelastaa Tannerin tuon ajan kostonhimoisessa Helsingissä. Tannerin johtamaa Elantoa kun syytettiin punakapinallisten ruokkimisesta, tosin rahaa vastaan.

Tannerista tuli vankkumaton kommunismin vastustaja, isänmaallinen sosialisti. Historiaa hän teki olemalla ensimmäinen itsenäisen Suomen sosialidemokraattinen pääministeri sotien välillä. Hän otti jopa sisällissodan voittajien paraatin vastaan, kun presidentti oli sairastunut.

Talvisodan hallituksessa ulkoministerinä ollessaan hän oli haukkojen ja kyyhkyjen välissä mutta sai silti Neuvostoliiton vihat niskaansa loppuelämäkseen. Tannerin vihamies Neuvostoliitossa oli entinen puolueystävä Otto Wille Kuusinen, joka tiettävästi masinoi Tanner-vihan Neuvostoliitossa.

Sodan jälkeen vankilaan sotasyyllisenä

Sodan jälkeen oikeusministeri Urho Kekkonen junaili Lehtisen mukaan asiat niin, että Tanner tuomittiin yhtenä niin sanottuna sotasyyllisenä. Vankeustuomion jälkeen Tanner palasi vielä politiikkaan ja näki sosialidemokraattisen puolueen hajoavan kahtia.

Kaiken poliittisen toiminnan ohella Tanner oli liikemies. Hän johti osuustoiminnallista Elantoa vuosikymmeniä ja oli myös kansainvälisen osuustoimintaliikkeen johdossa. Tanner puhui lukuisia kieli - hän piti puheita suomen ja ruotsin lisäksi venäjäksi, saksaksi ja englanniksi.

Lasse Lehtinen on erinomainen kirjoittaja ja ihmisluonteen kuvailija. Historiallisten tapahtumien lisäksi on suorastaan järkyttävää seurata, kuinka Suomen politiikassa yksilöiden sympatiat ja antipatiat ovat vaikuttaneet tapahtumien kulkuun. Tanner kuvataan tietenkin erittäin älykkääksi mutta myös vähän huumoritajuttomaksi.

Jos Tanner teki joskus jotain vähemmän älykästä, Lehtinen kyllä mainitsee tapahtuman mutta ei hänen kohdallaan lähde tekemään suurempia tilannearvioita. Jossain kohtaa on nimittäin havaittavissa, että nykynäkemyksen mukaan Tanner teki Elannon hyväksi kauppoja, joita nykyisin pidettäisiin jääviyssääntöjen vastaisina.

Lähihistorian konnan rooli on varattu Kekkoselle

Kirja keskittyy hyvin paljon Tannerin toimintaan aina sodan päättymiseen asti. Tämän jälkeen Tanner jää sivummalle, kun Lehtinen keskittyy tuolloiseen päivänpolitiikkaan ja uusiin hahmoihin. Loppukirja keskittyykin paljon Urho Kekkosen nousuun ensin pääministeriksi ja sitten presidentiksi. Kekkoselle on kirjassa varattu puhdas konnan rooli.

Kekkonen hamusi Lehtisen mukaan valtaa Neuvostoliiton avulla ja suoritti sitten palkkion Neuvostoliitolle suomettamalla Suomen - noin lyhyesti arvioituna. Asiasta voi toki olla montaa mieltä mutta Lehtinen on kyllä hyvin pystynyt lukuisien esimerkkien avulla todistamaan lukijalle, kuinka Kekkonen ei toiminut aivan sääntökirjojen mukaisesti.

Ehkä koko kirjan idea sisältyy Tanneriin neuvoon, jonka mukaan edes joskus kommunistina toimineeseen ihmiseen ei pidä luottaa ja että maalaisliitto (keskustapuolue) ei ole mikään puolue. Inho etenkin kommunisteja mutta myös maalaisliittolaisia kohtaan huokuu läpi kirjan. Sen sijaan kokoomuslaisten kanssa moni oikeistodemari tuli etenkin sodan jälkeen oikein hyvin toimeen.

Kirja on politiikasta ja historiasta kiinnostuneille erinomainen tietopaketti. Se on hyvin luettavaan muotoon tehty ja yhtenä syynä tähän on lähdeviitteiden puute. Näin kirja on toki helppolukuisempi mutta toisaalta emme aina tiedä, milloin Lehtinen kertoo omia näkemyksiään ja milloin ne ovat aiemmista kirjoista tai erilaisista raporteista otettuja.  

Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.