Kirja-arvio: Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa

Kirjan aihe on ainakin mielenkiintoinen: Suomen vakoiluhistoria sodan jälkeen. Toteutus ei ole kuitenkaan kaksinen.

Tohtori Jukka Seppinen keskittyy kirjassaan pääosiltaan Neuvostoliiton yrityksiin vaikuttaa Suomen politiikkaan ennen Neuvostoliiton romahdusta. Lukuisten esimerkkien jälkeen jää vaikutelma, että Suomi oli vain hiuskarvan päässä siitä, että meistä olisi tullut itäblokin maa.

Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun eli KGB:n päätehtävä etenkin vuosina 1954 - 1977 oli Seppisen mukaan edistää vallankumousta ja tätä tehtävää se pyrki toteuttamaan myös Suomessa.

Vakoilun historiasta kertoessaan kirja keskityy pääosin juuri KGB:hen, joka yritti ja valtaosaltaan onnistuikin muun muassa kotiryssäjärjestelmän avulla soluttautua suomalaiseen politiittiseen elämään. Soluttautumisessa auttoivat monet peitejärjestöt kuten esimerkiksi rauhanpuolustajat mutta myös monet muut.

Karjalainen edisti uraansa KGB:n avulla

Seppinen nimeää entisen ulkoministerin Ahti Karjalaisen olleen ensimmäisiä merkittäviä (ei-kommunistisia) suomalaispolitiikkoja, jotka lähtivät lähes kritiikittä KGB:n kelkkaan. KGB kun oli hyödyllinen Karjalaisen urakehitykselle.

Tämä kirja tai tutkimus, kuten ulkoministeriössä pitkään toiminut Seppinen sitä kutsuu, on todellisuudessa eräänlainen pitkä mielipidekirjoitus Suomen poliittisesta lähihistoriasta ja siinä vaikuttaneista ihmisistä. Seppinen ottaa melkein joka sivulla kantaa tapahtumiin ja kertoo, kuinka monet virkamiehet ja poliitikot olivat maansa myyneitä ja Neuvostoliiton nuoleskelijoita.

Myös suojelupoliisi ryhtyi Seppisen mukaan ymmärtämään niin sanottua ystävyyspolitiikkaa 70-luvun lopulta lähtien, kun Seppo Tiitisestä tuli Supon päällikkö.

Seppinen listaa kätyreitä ja nahjuksia

Kirjaa lukemalla jää vaikutelma, että ulkoministeriön virkamiehenä toimineelta Jukka Seppiseltä on jäänyt paljon hampaankoloon työurallaan. Hän toistaa kymmeniä kertoja muun muassa ulkoministeriössä toimineen Jaakko Blombergin nimen. Korkeissa viroissa ulkoministeriössä toiminutta Blombergia Seppinen ei kohteliaasti sanottuna arvostanut ollenkaan.

Seppinen mukaan ulkoministeriössä on ollut lukuisia virkamiehiä, jotka olivat hänet mielestään liian nöyriä Neuvostoliitolle tai epäoikeudenmukaisia hänelle itselleen. Ja korostaakseen näkemystään hän toistaa näiden ihmisten nimiä uudelleen ja uudelleen kirjan edetessä. Myös korkeat poliitikot saavat osansa tästä haukkumisesta, joka on siis osa tätä "tutkimusta".

Seppinen itse "länsimaisen puolueettomuuden puolustaja"

Haukuttuaan useita omasta mielestään "KGB-kimaraisia" valtiosihteereitä Seppinen kirjoittaa, että "päälle sylkemisen määrä kohdallani on todella mittavaa. Kukaan heistä ei ollut mukana pelastamassa uhanalaista puolueetonta länsimaista Suomea 1970-luvulla, vain miellyttämässä epäonnista dogmaattista demaripolitiikkaa..." Jukka Seppinen sanoo itse olleensa "länsimainen puolueettomuuden puolustaja par excellence".

Seppinen kehuu kirjassa itseään täysin estoitta ja puhuu itsestään välillä myös kolmannessa persoonassa. Pienenä esimerkkkinä erikoisesta itsekehusta kerrottakoon, että Seppinen muistuttaa jo kirjan alussa kielten oppimisen tärkeydestä ja muistaa sitten todeta, että hänellä tämä monipuolinen kielivalmius rakentui jo esikouluiässä, koska hän omaksui ranskan kielen jo leikkikoulussa.

Kirja on kohtuullisen pitkä eli siinä on 528 sivua. Kirjan merkittävä ongelma on se, että siinä on puuduttavan paljon toistoa. Yhä uudelleen ja uudelleen Seppinen palaa johonkin jo aiemmin kerrottuun asiaan ja toistaa papukaijamaisesti moneen kertaan kertomiaan asioita. Tällainen on lukijan aliarvioimista.

Kirjan editointiin olisi voinut käyttää hieman aikaa. Nyt vaikuttaa siltä, että kukaan ei ole lukenut kirjaa ennen sen painamista ja tämän takia kirjan osin ansiokkaatkin arkistolöydöt katoavat toistoon ja paatoksellisuuteen.

Olen ollut siinä uskossa, että tutkimuksessa pyritään jonkinlaiseen objektiivisuuteen mutta tässä kirjassa keskitytään lähes käsittämättömällä vimmalla ihmisten haukkumiseen. Eikö sellaiset asiat yleensä hoideta muistelmissa tai vastaavantyyppisissä teoksissa. Tosin Seppinen vastaa itse, että "historiantutkimus ei voi olla miellyttämiseen perustuvaa".