Kirja-arvio: Siperialaisuus uusliberalismia haastamassa

Ville Ropponen: Siperialainen säväri. Enostone. 2021. 219 s.

Ensin reissataan pitkin äärettömältä tuntuvaa mentaalista ja öljyn tahrimaa maantieteellistä Siperiaa. Sen jälkeen istutaan kirjoituspöydän takana kirjoittamassa kulttuurintyöntekijöiden kurjistumisesta, kirjallisuudesta ja kirjallisuuskritiikistä. Ja ubiikista uusliberalismista.

Mikä on esseekokoelman punainen lanka, tai paremminkin kirjailija ja kriitikko Ville Ropposen härnäämä potkaisu nykymenon persuuksiin, eli tuo siperialainen säväri?

Se on monta asiaa, kuten itsensä kaupallisen välineellistämisen vastustamista ja tottelemattomuutta. Sävärin ydin ja henki pyrkii aukeamaan esseen seuratessa toistaan.

Miksi juuri Siperiassa on nostovoimaa, kuin leivänjuuressa? Koska se ”on loputon ja tulkintojensa päättymättömyydessä koskaan samanlaisena toistumaton”, esseisti määrittelee.

Ropponen taivaltaa kirjansa ensimmäisellä puoliskolla fyysisessä(kin) Siperiassa. Siellä, mistä tiedämme vähän, vaikka meistä jokainen ´tietää´ mitä Siperia on ja missä yhteydessä Siperiasta puhua – paikka vankileireineen, jonne kukaan ei halua väkisin. Takahikiääkin takahikiämpi.

Öljy on hierarkkinen energianlähde, ja siksi se on valtaa, ja se ruokki harvainvaltaa myös Venäjällä.  Kun asia on näin, ja Siperiassa on öljyä, Siperian kohtalo on luonnolle ja alkuperäiskansoille turmiollinen.

Tämän arvion kirjoittaja sai paljon erityisesti Ropposen Siperian-visiiteistä ja -pohdinnoista (kartta olisi ollut apuna reissuja seuratessa). Siperia-tietoni ja ymmärrykseni on ollut yleisellä tasolla.

Esseissään hän porautuu itänaapurimme rajattomalta tuntuvaan alueeseen syvälle ja laajalle poliittisesti, kulttuurisesti ja mentaalisesti. Käsitykseni rikastui.  

Kalseaa siellä jylhässä idässä on, eikä tulevaisuus näytä hyvältä. Vaikka Siperiassa riittää lääniä ja erilaisuutta voisi olla vaikka muille jaoksi, muualta tuttua samaa muovista elämää, musiikkia ja kahvilabrändejä sielläkin kulutetaan. Neuvostoliittolainen ja sen jälkeinen moderni jyrää maat, metsät ja sielut.

”Talouden ylikorostuminen ja elämän käsittäminen kilpailun, valloittamisen, hallitsemisen ja täydellisyyden tavoittelun loputtomana sosiaali- tai markkinadarwinistisena taisteluna.” Itä tai länsi, sama hallitseva teknovallan vaihtoehdottomuus, Ropponen pohtii.  

Siperian kamppailun globaalia modernia ja uusliberalismia vastaan hän tuo mukanaan kirjoituspöytänsä ääreen ja soveltaa sitä koto-Suomeen.

Nyt lukija ei enää pääse vähemmän kuljetuille poluille ja fossiilisten polttoaineiden janon tuhoamille saloille.

Osa näistä esseistä on vähähappisempia kuin säväyttävässä Siperia-osuudessa.

Hyvinvointimme on fossiilisten polttoaineiden ansiota, mutta alla oleva väite on vanhentunut, kun jopa denialistidinosaurus Exxonin sisällä paine lisääntyy kuudennen teollisen vallankumouksen keskellä.  Vaikeampaa on saada poliitikkoja tekemänä tarvittavia päätöksiä.

”Ei olekaan ihme, että uusliberalismiin takertuvat pääomapiirit lähes kaikkialla vastustavat ilmastonmuutoksen torjumista ja siirtymistä pois fossiilisista polttoaineista.”

Ropponen myös nostaa esiin globaalin talouden ja kulttuurityöntekijöiden epävarmuuden, jota koronapandemia on tylysti nostanut kaikkien nähtäväksi esiin. Uutta tässä ei ole, mikä ei tarkoita, etteikö asioiden pitäisi muuttua ja pyrkiä niitä muuttamaan. Kulttuuri on Suomessa huutolaislapsen asemassa.

Kirjallisuuskriitikoiden kähinät keskenään tai kirjailijoiden kanssa ovat kyllä kiintoisaa ja joskus hauskaakin seurata, ja kirjallisuudelle (taiteelle yleisesti) kritiikki on erottamaton osa tekemistä, mutta lukijan kannalta lopulta aika pienen akvaarion pärskeitä.

Olen samaa mieltä esseistin kanssa henkilöbrändäyksestä.

Kun koko ajan pitää olla tai esittää menestyvää ”mahdollisimman myyvällä narratiivilla”, kestohymyinen minuus voi kutistua kuin pyy maailmanlopun edellä. Onko tällä(kin) tekemistä lisääntyvän ahdistuksen kanssa?...

Aurinko ei kuitenkaan nouse toivottoman synkkänä Siperiassa eikä kirjoituspöydän ikkunan takana.  

Päättöesseessään Ropponen kirjoittaa utopioista ja dystopioista, jotka ovat ”ajatuskokeita” yhteiskunnallisille vaihtoehdoille.

Viime vuosina suosittuja ovat olleet ekodystopiat, ymmärrettävistä syistä, ja media pumppaa kauhukuvia päivä toisensa perään, hän toteaa.

Toivoa pilkahtaa. ”Klassisen dystopian absoluuttisesta toivottomuudesta on ikään kuin palattu dystopian ja utopian vedenjakajalle.”

Istutetaan niitä puita, ja toteutetaan hyviä vaihtoehtoja. 

Videot

Uusimmat

Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja