Ville Ropponen: Siperialainen säväri. Enostone. 2021. 219 s.
Ensin reissataan pitkin äärettömältä tuntuvaa mentaalista ja öljyn tahrimaa maantieteellistä Siperiaa. Sen jälkeen istutaan kirjoituspöydän takana kirjoittamassa kulttuurintyöntekijöiden kurjistumisesta, kirjallisuudesta ja kirjallisuuskritiikistä. Ja ubiikista uusliberalismista.
Mikä on esseekokoelman punainen lanka, tai paremminkin kirjailija ja kriitikko Ville Ropposen härnäämä potkaisu nykymenon persuuksiin, eli tuo siperialainen säväri?
Se on monta asiaa, kuten itsensä kaupallisen välineellistämisen vastustamista ja tottelemattomuutta. Sävärin ydin ja henki pyrkii aukeamaan esseen seuratessa toistaan.
Miksi juuri Siperiassa on nostovoimaa, kuin leivänjuuressa? Koska se ”on loputon ja tulkintojensa päättymättömyydessä koskaan samanlaisena toistumaton”, esseisti määrittelee.
Ropponen taivaltaa kirjansa ensimmäisellä puoliskolla fyysisessä(kin) Siperiassa. Siellä, mistä tiedämme vähän, vaikka meistä jokainen ´tietää´ mitä Siperia on ja missä yhteydessä Siperiasta puhua – paikka vankileireineen, jonne kukaan ei halua väkisin. Takahikiääkin takahikiämpi.
Öljy on hierarkkinen energianlähde, ja siksi se on valtaa, ja se ruokki harvainvaltaa myös Venäjällä. Kun asia on näin, ja Siperiassa on öljyä, Siperian kohtalo on luonnolle ja alkuperäiskansoille turmiollinen.
Tämän arvion kirjoittaja sai paljon erityisesti Ropposen Siperian-visiiteistä ja -pohdinnoista (kartta olisi ollut apuna reissuja seuratessa). Siperia-tietoni ja ymmärrykseni on ollut yleisellä tasolla.