Juha Kanerva: Stadin IFK, IFK:n Stadi vuodesta 1897. (S&S 2022). 374 s.
Jääkiekko, jalkapallo, jääpallo, käsipallo, yleisurheilu, voimistelu, miekkailu, pikaluistelu, uinti, golf, suunnitus…
Eikä tässä ihan kaikki. Idrottsförening Helsingfors (myöhemmin paremmin tunnettu lyhenteellä HIFK) on ollut ja on monilajiseura perustamisestaan lähtien, kesät talvet. Osa lajeista on käynyt ranskalaisella visiitillä, monella on juuret syvällä.
Viime vuosikymmenet Tähtirinnat on yhdistetty erityisesti Nordenskjöldinkadulla majailevaan jääkiekkoon.
Jalkapallossa (seitsemän Suomen mestaruutta) seura nousi viime vuosina pitkästä alhosta korkeimmalle sarjatasolle valtakunnan näkyvimpine ja kuuluvimpine fanikuntineen, kunnes tänä syksynä hissi vei porrasta alemmaksi.
Vaikka Hifk on näkyvästi joukkueurheiluseura, yksilölajit ovat erottamaton osa sen suomenruotsalaista ja nykyään vahvasti suomenkielistä perinnettä. Vähänkin urheilua seuraavat tietävät aituri Annamari Korten, seura Helsingfors IFK.
Toimittaja-tietokirjailija Juha Kanervan kirjan loppuosuus on vahvasti jääkiekkoa, muttei toki vain sitä.
Lätkä tuli seuraan omalla jaostollaan 1946. Aluksi kiekkojää oli epätasainen, suuren yleisön laji siitä kasvoi 1960-70-luvuilla yhteiskunnan kaupungistuessa – ja Stadin muuttuessa sen myötä suomenkielisemmäksi.
Seuralla on kovaotteinen maine (muistan jo lapsuudestani erään maalla syntyneen läheiseni haukkuneen pelaajia ”gangstereiksi”). Hifk on mieluusti pitänyt imagosta ja kaukalorymistelystään kiinni.
Yhtä lailla se on hellinyt Stadi vastaan maaseutu –ajattelua. Se toimii jo huumoriin, itseironiaan ja ärsyttämiseen perustuvana markkinointikikkana. Ylimielisyydeksi tulkittu vahva itsetunto on joskus vaikea niellä. Yllä mainitun läheiseni anti-Hifk-motto oli: ”IIäfkoo ei tartte mitään”.
Mutta ei seura ole tarvinnut landea vastakkainasetteluun. Sitä suomenruotsalaisessa porvarillisessa Hifk:ssa on ollut sisäisesti lähtien kielestä, raahasta, yhteiskuntaluokista ja politiikasta, mihin Helsingissä liittyvät vahvasti kaupunginosat.