Kirja-arvio: Olympia-Helsinki parrasvaloissa

Se oli vuosisadan karnevaalikesä.

Helsinki 1952. Sää ei ollut erityisen lämmin, mutta oli viiden värillisen renkaan suurkisat nostamassa sotien jälkeistä Suomea taas maailmankartoille, ja nostattamassa itsetuntoa kotimaassa. Helsingissä eritoten, missä sai maistaa suuren maailman hetkiä.

1952 on lähihistoriamme saranavuosia. Sotakorvaukset saatiin maksettua, Olympialaiset pidettiin siihen asti pienimmässä kaupungissa, joka oli vielä sodan jäljiltä kaikkea muuta kuin vahvasti jaloillaan.

Käsillä oleva kirja tarttuu Helsinkiin kolmesta näkökulmasta.

Euroopan historian professori Laura Kolbe tuo esiin Helsingin tuon ajan hallinnollista ja poliittista tilaa, kaupungin kasvua uusine alueineen (alkoi muun muassa nousta uusia kerrostaloalueita) liikenneinfrastruktuurin vahvistumiseen.

Hän myös osaltaan valottaa olympialaisiin valmistautumista ja tunnelmia kisojen aikana.

Kisojen järjestäminen vaati rahaa. Vaikka kaupunginisät ja -äidit olivat jotakuinkin yksimielisen myöntyväisiä kisojen järjestämiseen, Helsinki ei poikennut muista olympiakaupungeista, kun pohdittiin ja pelättiin sitä, saadaanko satsatut rahat takaisin.

Jos kisoihin liittyen pitää nostaa yksi nimi, hän on Erik von Frenckell, ”joka paikan Erkki”, joka hääräsi niin politiikassa silloisena apulaiskaupunginjohtajana kuin kisojen järjestelyissä. Kahdella pallilla istuminen hyödytti ainakin itse Helsingin kisoja.  

Helsinki ei uinut rahassa, niinpä kisoissa vieraiden kestitseminen kaupungintalolla ja presidentinlinnassa oli vaatimatonta tasoa. Monet yritykset ja ulkomaat kantoivat kortensa kekoon lahjoituksin yhteisen urheiluponnistuksen eteen, mm. Kahvia Kolumbiasta, banaaneja Belgiasta, ja Coca-Colaa Hollannista.

Koska Helsinkiin odotettiin kansainvälistä menoa, jopa eksoottista (lue: ei-valkoihoisia), lukuisten urheilijoiden ja kisavieraiden kera, naisia muistutettiin siveellisestä käytöksestä. Käytöstavoista muistuttamaan perustettiin Suomen Kansan Ryhtiliike.   

 Urheilukulttuurista ja modernisaatiosta väitöskirjaa kirjoittavan Jari Kupilan osuus on kirjan intohimoisin, mukaansa tempaavin, ja samalla kriittinen.

Hän kuvaa kisoihin valmistautumisen henkistä ja identiteettimerkitystä. Suomessa urheilulla on poikkeuksellisen suuri merkitys kansakunnan muodostumisessa. Urheilu oli yksi kansallistunteen kanssa noussutta kansanliikettä, ja maan urheilujärjestelmä rakentui samassa identiteettiprosessissa, Kupila kirjoittaa.

Kisojen Helsinkiin saaminen ei ollut täysin varmaa, ja vaikka kansainvälinen olympiakomitea veti kisakoristaan Suomen nimen, Helsingin kaupungin politiikassa päätös meni kaupunginvaltuustossa kalkkiviivojakin lähemmäksi ajallista takarajaa.

Itse kisat olivat suuri hetki koko maalle, vaikka suomalaisten kisamenestys ja ulkomaisten kisavieraiden määrä olivat toivottua pienemmät. Kupiainen analysoi Paavo Nurmen kisojen avajaisissa aiheuttamaa suoranaista hurmosta stadionin yleisössä ja urheilijoissa. Tunnelma vei mukanaan niin, ettei kukaan hoksannut ottaa valokuvaa, kun Nurmi sytytti olympiatulen.

Kisat myös synnyttivät käsityksen uudenlaisesta Helsingistä ja helsinkiläisyydestä, joka katsoi vahvemmalla itsetunnolla tulevaan.  

Suomi toimi myös kylmän sodan kahtiajaon lieventäjänä. Neuvostoliitto oli nyt kisoissa mukana. Olipa yksi Kiinankin urheilija mattimyöhäisenä. Toisen maailmansodan hävinneet Japani ja Saksa lähettivät urheilijoita.

Ja Suomi oli lännestä katsoen itäisin maa, missä kisoja voi järjestää. Moskovan näkökulmasta Suomi oli itäisin länsimaa, ja vielä YYA-sopimuksen osapuoli. Kisat tekivät KOK:sta aidosti globaalin, Kupila määrittelee.

Suomen ja natsi-Saksan liittolaisuutta jatkosodassa ei nostettu poliittiseksi pelinappulaksi.

Kisoja on hehkutettu erityisesti Suomessa niiden järjestämisestä lähtien. Kyse on henkisestä ja identiteettikansallisomaisuudesta, jota ei oikein sovi edes lievästi moittia. Kupila muistuttaa, että varjopuolia ei ole tuotu esiin ainakaan ylenpalttisesti.  

Hän listaa useita ”kysymyksiä, joita ei ole kysytty”.

Suomen vaatimaton urheilumenestys. Maamme asema yleisurheilun suurvaltana oli takanapäin. Kisavieraita saapui puolet odotettua vähemmän. (Säälle Helsinki ei voinut mitään.)

Erik von Frenckellin kaksoishääriminen rahasta päättävänä poliitikkona ja kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtajana ei olisi mahdollista nykyään, ainakaan länsimaassa. Suomi myös alkukesästä 1947 käytännössä voiteli KOK:n jäseniä ratkaisevassa kenestä kisaisäntä -kokouksessa Tukholmassa.

Kisat myös tuottivat tappiota, ja ainakin kisoissa mukana olleen työvoiman käyttö raportoitiin ’vapaamielisesti’.

Tavallisia suomalaisia nämä seikat eivät tuolloin haitanneet. Kisat olivat menestys korvien välissä ja itsetunnossa, myös hyvin järjestetty ja hyvässä olympiahengessä. Myös kaupungin kasvun vaatimat monenlaiset rakennusprojektit saivat vauhtia kisoista.

Historiantutkija Samu Nyström, jonka ilmaisu alussa mainittu vuosisadan karnevaalikesä on, kertoo neljän vuodenaikamme kautta helsinkiläisten vuodesta ja materiaalista, kulttuurista ja kisojen tuomasta muutoksesta ja vaikutteista.

Nyströmin kuvaus on vauhdikas, välillä hieman listamainen nostalgiatrippi, mutta hauskaa ja viihdyttävän opettavaa luettavaa. Kirjan kuvituksesta sanottakoon, että se toimii erinomaisesti tekstin kanssa, ja sitä on runsaasti.

Helsingissä tapahtui paljon jo tuolloin. Urheiltiin innolla ja paljon, vaikka alkuvuodesta jääpallokentät oli käyttökelvottomia lämpimän sään takia. Elokuvia katsottiin suurin joukoin, eikä ravintoloista ollut pulaa, jos vain oli rahaa.

Kisoihin valmistauduttiin mitä moninaisimmin keinoin. Kisapaikkoja tietysti testattiin, opetettiin kisatyöntekijöille englantia, tyttöjä ja naisia muistutettiin siveydestä. Kokeilipa jopa kaksi uuden suomen toimittajaa kulkea kaupungilla värikkäissä, rapakontakaishenkisissä paidoissa. Eivät saaneet turpiinsa, kaupungilla oli siis kaikennäköisten ihmisten turvallista tallustella.

Uusia henkisiä näkymiä avanneita kisoja ei seurannut henkinen krapula, vaan siirtyminen syksyyn oli loivaa normaaliin elämään liukumista.  

1952 oli Helsingille kaupunkina ja asukkaille kokemuksineen erinomainen vuosi.

Kisojen aikaan paljon korkea-arvoisia vieraita isännöinyt presidentti J.K. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 3. elokuuta: Olympialaisten lopettajaiset. Sitä ennen ratsastuskilpailut Stadionilla. Kaunis päivä. Ilma hyvä. Olympialaiset onnistuivat hyvin. Ulkomaalaiset, myös lehdet, ovat antaneet tunnustuksensa hyvästä järjestelystä. Tämä on kyllä meille hyvä asia ja reklaamia.

Helsinkiä on mahdoton kuvitella ilman olympialaisia.

Juttua muokattu 23.1. kello 13.40: Korjattu Jari Kupilan nimi.