Mainos

Kirja-arvio: Jalkapallo miljardöörien ja sortovaltioiden pelivälineenä

James Montague: The Billionaires Club. The unstoppable rise of football’s super-rich owners. Bloomsbury. 2018. 330 s.

Tulin, näin ja ostin. Vaihtoehtoisesti kolmas teonsana voi olla vaikkapa vähät välitin, sen voittamisen lisäksi.

Julius Caesarin yli 2 000 vuotta vanha huoneentaulu veni, vidi, vici muunnoksineen pätee mainosti jalkapalloseurojen omistukseen.

The Billionaires Club (Miljardöörien kerho tai seura) kertoo, miten jalkapallo - ja Yhdysvalloissa myös muut isot lajit - on yhä enemmän sidoksissa kansainväliseen politiikkaan, epädemokraattisiin hallintoihin, faneista piittaamattomaan voitontavoitteluun, ja veronmaksajien rahastukseen.

Vuoden jalkapallokirjaksi 2018 Britanniassa valitussa opuksessa on paljon jo muualla esiin tuotua.

James Montague kuitenkin luo ilmiöstä laajempaa kuvaa, samalla kun hän on käynyt jututtamassa jalkapallofaneja eri puolilla Eurooppaa, ja kaltoin kohdeltuja siirtotyöläisiä Persianlahdelta Bangladeshiin. Miljardööriomistajia on työlästä saada mikrofonin eteen.

Merkillisiä seuraomistajia

Urheilutoimittaja ja -kirjailija Montague liikkuu monilla mantereilla: Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Amerikassa, ja tyhjästä suureksi jalkapallovaikuttajaksi nousseella alueella Persianlahdella.

Englantilaisessa jalkapallossa on olemassa Fit and Proper Persons Test.

Se ei mittaa pelaajien vaan seuran omistajaksi haluavan sopivuutta rooliinsa, kun tavoiteltu omistajaosuus on riittävän suuri: ei saa olla juridisia esteitä, rahaa pitää riittää ja se on puhtaista lähteistä, ei ole ristiriitaisuuksia tai muita kysymyksiä herättäviä omistuksia muissa seuroissa, muun muassa.     

Montagueta lukiessa käy ilmi, että omistajiksi on pyrkinyt ja päässyt henkilöitä, joiden ei olisi pitänyt läpäistä testiä. Seurauksena on ollut isoja velkoja ja epätietoisuutta seurojen tulevaisuudesta. Britanniassakin jalkapalloseurat ovat vanhoja, paikallisia kansallisaarteita.

Kyseenalaisia omistajia tai sellaiseksi pyrkineitä ovat olleet mm. Libyan entinen diktaattori Muammar Gaddafi (Manchester United), ja Thaimaan entinen pääministeri Thaksin Shinawatra (Machester City).

Brittiseurat eivät ole ainoita. Montague kertoo hollantilaisen ADO Den Haagin saagaa kummallisen kiinalaisomistajan Wang Huin kanssa.

Kiinan presidentin kovat tavoitteet

Kiinalaista rahaa jalkapallossa on vaikea olla yhdistämättä Pekingin pehmeään diplomatiaan.

Jalkapallo on presidentti Xi Jinpingin lempilaji ja yksi keinoista nostaa Kiinaa eturiviin myös jalkapallossa. Hän laaditutti jopa 50-kohtaisen toimintaohjelman. Xi itse on sanonut, että Kiinan tavoitteena on paitsi järjestää MM-kisat, myös olla maailmanmestari. Jälkimmäinen tavoite on huikea, Kiinan väestöpohjasta huolimatta.

Niinpä Kiina sekä hakee valmennusoppia Euroopasta ja tuo sitä Kiinaan, ja se haluaa myös oppia jalkapalloa liike- ja seuratoimintana. Niinpä kiinalaiset miljardöörit ja miljardöörit ovat ostaneet kokonaan tai muuten merkittäviä osuuksia useista eurooppalaisista jalkapalloseuroista.   

Miljardööribuumin seuraomistuksessa aloitti Roman Abramovitsh ostamalla lontoolaisen Chelsean 2003. Abramovitsh on Vladimir Putinin ystäviin kuuluva oligarkki. Hän ei ole liiemmälti esiintynyt julkisuudessa, joten yhä kysellään, mikä oli seurahankinnan perimmäinen syy.

Skripalien tapaus koski jalkapalloonkin?

Paitsi oman selustan turvaamista, myös politiikkaa? Ehkä. Britannian ja Venäjän välit kiristyivät entisestään, kun venäläiset agentit myrkyttivät entisen kaksoisagentin Sergei Skripalin vuosi sitten Salisburyssä.

Pian tämän jälkeen Chelsea perui uuden stadion-projektinsa. Montaguen mukaan viesti oli, että jos Britannia heittäytyy hankalaksi, Putinin kanssa väleissä olevat oligarkit vetävät rahansa pois Lontoosta.

Abramovitsh ei ole suinkaan ainoa Montaguen kirjan sivuilla seikkaileva oligarkki. Siinä esiintyy myös muiden muassa Boris Berezovski, joka yritti saada haltuunsa lontoolaisen seuran West Hamin, ja joka riitaantui Putinin ja Abramovitshin kanssa, ja ehkä teki itsemurhan.

Persianlahti ei ole jalkapallon ydinalueita, mutta siitä huolimatta eurooppalaista seuraomistusta ei voi ajatella ilman rahaa Qatarista ja Yhdistyneistä arabiemiraateista.

Persianlahdellakin herättiin lajin pehmeään voimaan

Kiinalaisten tapaan Persianlahden sortovaltiot huomasivat lajin arvon pehmeässä diplomatiassa.

Manchester City on noussut muutamassa vuodessa mahtiseuraksi. Sen omistaa Abu Dhabin kuningasperheen jäsen, sheikki Mansour bin Zayed al Nahyan.

Samankaltainen ilmiö on tapahtunut Pariisissa. Sikäläinen Paris Saint-Germain on qatarilaisessa omistuksessa. (Qatar myös voiteli onnistuneesti Ranskaa saaden sen tuen maan tavoitellessa vuoden 2022 MM-kisoja.)

Hallitsijasuvut ovat mukana monessa liiketoiminnassa, myös urheilussa. Vaurastuminen on huomattavasti helpompaa, jopa vaadittua, jos on yhteyksiä valtaa pitävään. Persianlahden kuninkaallisissa perheissä ei  oikeastaan ole yksityistä liiketoimintaa, Montague kirjoittaa.  

Seurojen avulla omistajat voivat markkinoida maitaan ja palvelujaan lentoyhtiöistä turismiin, ja kontrolloida toimittajien pääsyä stadioneille ja kyselemään kysymyksiä.

Työntekijöiden olosuhteissa vakavia ongelmia

Persianlahden maita syystä arvostellaan Kaakkois-Aasiasta tulleiden siirtotyöläisten orjamaisista oloista. Esimerkiksi Qatar on selitellyt lukuisia kuolemantapauksia ja pahimmillaan riisto-oloja parhain päin. Se on pyrkinyt pehmentämään toimintaansa saamansa arvostelun seurauksena, mutta parannettavaa riittää.

Osataan tämä toki Euroopassakin. Newcastlen omistaja Mike Ashley ansaitsi miljardinsa Sports Direct -urheiluvaate- ja välineyhtiöllään. Hänen työntekijöistään leijonanosa on nollasopimuslaisia, ja Ashley jäi kiinni jätettyään maksamasta edes minimipalkkaa osalle työntekijöistään.

Seuroja Euroopassa omistavat myös yhdysvaltalaiset miljardöörit, joilla on urheiluseuraomistuksia kotimaassaankin.

Montague hyppää välillä jalkapallosta St. Louisiin ja amerikkalaisen jalkapallon pariin.

Kaupungissa toimi pitkään Rams-jalkapalloseura. Toisin kuin Euroopassa, seuran siirtäminen kaupungista toiseen ei ole tavatonta. Niin kävi Ramsinkin kohdalla.

Yhdysvalloissa omistaja tekee seuran

Sen omistaja Sam Kroenke (joka omistaa myös lontoolaisen Arsenalin) muutti seuransa takaisin Los Angelesiin, koska St. Louis oli nihkeä rakentamaan uutta stadionia, sillä olemassa oleva oli jo nuhjuinen. Stadionia lopulta uudistettiin käymällä veronmaksajien taskuilla.

Kriitikot puhuvatkin yhtiösosiaalituesta (corporate welfare), missä yhteiskunta osallistuu isoin rahoin yksityisten yrityksen riskeihin ja voiton tekoon.   

Montaguen mukaan Yhdysvalloissa ajatus on, että seura kuuluu omistajalle, ja faneilla on vain oikeus tulla katsomaan otteluja omistajan hyvää tahtoa ja maksua vastaan. Eurooppalaisessa jalkapallotraditiossa ja identiteetissä asia on toisin päin, seura kuuluu kannattajille.

Nykyäänkin se kuuluu kannattajille, joskin usein vain henkisesti ja identiteetin kannalta. Seuralla on yksi tai useampia omistajia, joilla on riittävän syvät taskut – tai sitten ei. Tuhoava velkakierre tunnetaan hyvin myös jalkapallossa.

Ei kaikkia seuroja kuitenkaan hoideta huonosti. Ja niin Saksassa kuin Espanjassa faneilla on äänivalta seuran johtajistoa valittaessa – ei toki aina, mutta tunnetuimpina esimerkiksi FC Barcelona ja Real Madrid toimivat näin.  

Tärkeintä on menestys

Suurimmalle osalle jalkapallofaneista tärkeintä on menestys, ei omistussuhde.

Mutta entä jos Manchester United siirrettäisiin vaikka Pariisiin (sen nykyinen yhdysvaltalaisomistaja Glazierien perhe saa Montaguen kirjassa oman huomionsa), AC Milan uudelle stadionille Roomaan, tai Slavia Praha Budapestiin, tai Turun palloseura Tampereelle?

Yhdysvaltalaisella systeemillä näin voisi hyvin käydä, sillä seurat ovat lopulta liikuteltavaa kauppatavaraa. Seurat ovat franchiseja. Jos Euroopassa mentäisiin samaan, ilmassa ja kaduilla voisi olla paljon tyytymättömyyttä.

Talouskurimukseen joutunut FC Wimbledon muutti vuonna 2002 Lontoosta Milton Keynesiin. Nimi vaihtui, mutta MK Dons FC on monelle kirosana.

Suomalaisessa jääkiekossa helsinkiläinen Jokerit vaihtoi itänaapurin KHL-kiekkoliigaan. Seura tekee tappiota vuodesta toiseen.

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja